Harmaan aamun loistokkuus

Se hetki aamussa, kun esikoinen on lähtenyt kouluun ja pienempi lapsi on vihdoin ja viimein asettunut vaunu-unille.

Katsot ympärillesi ja mietit vapautuneesti huokaisten, että NOW IT’S TIME and everything is possible!
Et tiedä kauan tämä tilaisuus kestää, sillä pikkuneiti saattaa nukkua aamu-uniaan puoli tuntia, tunnin tai puolitoista tuntia.
Välillä vaaditaan vaunujen hytkyttelyä vartin välein, välillä nukutaan sikeämmin.

Useimmiten siivoan keittiön aamun jäljistä, harjaan hiukset ja saatan laittaa naamaan ehostusta.
Sen jälkeen vetäisen lenkkivaatteet päälle ja lähden nauttimaan pitkästä vaunulenkistä, neidin nukkuessa liikkuvissa vaunuissa entistä paremmin.

Tänä aamuna rikoin kaavaa.
Ulkona ei ollutkaan ihana kevätauringon mieltä hellivä paiste, joka nostaa virtatasot pilviin, vaan sälekaihtimien takaa paljastui tuulen ja sateen täyteinen harmaus.
Harmi, mutta ajattelin, että oikeastaan tällaiset päivät ovat välillä aika ihanan helpottavia. Vähän kuin saisi luvan olla ihan vaan laiska.

Ei niin houkutteleva ulkoilmanäkymä ~ niiiiiiiin hyvä syy laiskotella

Siispä, kun tyttö oli nukahtanut vaunuihin ja poika laitettu kumpparit jalassa koulumatkalle, vilkuilin olo-huoneessa levällään olevia leluja ja keittiön tiskialtaan vaativaa kutsua, mutta otin tyynesti suodatinlasit silmille.
Siis mitkä suodatinlasit? No tiedättehän ~ ne joka äidin pelastavat mielikuvituslasit, jotka silmillä voi hetken olla huomaamatta keskeneräisiä kotitöitä ja leikkiä ettei niitä olekaan. Ne lasit, joita käytämme äärettömän harvoin, mutta joiden käyttö satunnaisesti on todellinen arjen pelastus.

Päätin tänä aamuna pitää kaikessa rauhassa kotiäidin ”lakisääteisen” kahvitauon niin, että nauttisin kahvini kerrankin kuumana ja aamupalani istualtaan samalla tuhlaten aikaani hyödyttömästi selaten facebookkia. Santsikupin kahvia (kyllä, KAKSI kuppia kahvia kuumana saman päivän aikana!) menin nauttimaan sohvan nurkkaan vetäisten viltin päälleni. Eilisestä megaluokan jalkatreenistä toipuva kroppa suorastaan huokaisi tästä.
Sadepisarat ikkunalasissa näyttivät aika kauniilta, eikä se tuuli ja sadekaan mitenkään häirinnyt lämpimästi vilttiin kääriytyneen laiskiaisen näkökulmasta katsottuna. Ja ah, se hiljaisuus! Raollaan olevasta ikkunasta kuului vain sateen ropinaa, mikä oli kuin musiikki korville ja kuuma kahvi maistui niiiiiin hyvältä.

 

Väriä Muumeista sohvan nurkassa

Sohvalta ylös noustessa suodatinlasit hieman liikahti silmiltä ~ ihmettä ei ollut tapahtunut, sillä eihän ne hommat tosissaan olleet itsestään hoituneet, mutta niitä pystyi siirtämään hetkeksi. Aika loistavaa!

Päivä muistutti jatkumisellaan, kun vaunuista alkoi kuulua pientä kysyvää huutelua. Vastassa oli aurinkoinen, päivänokosista virkistynyt hymynaama, joka oli vääntänyt herätessään äitille vähän haisevampaa hommaa.
Unet kestivät tällä kertaa tunnin, enkä ollut saanut mitään näkyvää aikaiseksi.
Voisin tuntea morkkista laiskottelusta ja toivoa, että olisipa se uni maistunut pienelle vaikka sen puoli tuntia pidempään, mutta ei.
Suukotan kikattelevaa haituvahiuksista päätä ja ulkoilmasta viileää sileää poskipäätä.
Tällä kertaa ilman minkäänlaisia omantunnontuskia kiitän itseäni siitä, että maltoin hetken vain olla, sillä tiedän, että näitä hetkiä itselleen ei kovin usein malttaisi suoda.

Kaivelkaahan te muutkin suodatinlasit esille ja antakaa itselle lupa huilata ~ pysäyttää aika ja arjen kiire. Lupaan, että se tekee hyvää!

Nyt hyvillä mielin niiden hommien ja pikkutouhuajan pariin, ihanaa keskiviikkoa kaikille!