Me sotaveteraanit

Meillä on oikeus tuomita pakolaiset, koska he lähtivät kotimaastaan, sodan keskeltä, pakoon Eurooppaan. Hävytöntä. Kyllähän heidän olisi pitänyt jäädä puolustamaan maataan niin kuin me suomalaiset teimme. Me voimme tuomita, koska me olemme urheasti taistelleet ja olleet valmiita jopa kuolemaan isänmaamme vuoksi.

Vai olemmeko? Minä olen syntynyt vuonna 1988 ja yhdeksänkymmentäluvun laman olen kyllä elänyt, mutta minun syntymäni aikaan sodasta oli jo yli neljäkymmentä vuotta. Toinen isoisistäni oli rintamalla, mutta se on hänen ansionsa, ei minun. Minä en ole tehnyt mitään sen hyväksi, että meillä on edelleen itsenäisyys.Yhtälailla jos isäisäni olisi ollut esimerkiksi sarjamurhaaja, minun ei kuuluisi joutua siitä vastuuseen. Tiedänkö minä, millaista on elää sodan keskellä? En todellakaan tiedä. Kun minä olin lapsi, minua varoiteltiin namusedistä ja autoista. Vieraiden kyytiin ei saanut mennä ja piti olla varovainen katua ylittäessä.Synnyin turvalliseen maahan, jossa lapsilla sukupuolesta riippumatta on oikeus ja velvollisuus käydä koulua. Kaiken lisäksi synnyin vielä perheeseen, jossa minulla oli turvallista olla. Perheeni ei ollut rikas ja kärsimme lamasta monien muiden tapaan, mutta lapsena en edes huomannut, että rahasta oli tiukkaa. Minulla oli kaikkea ihan riittävästi. Olin onnellinen lapsi. Oliko näin siksi, että minä ansaitsin syntyä hyviin oloihin? Ei, minulla yksinkertaisesti kävi tuuri. Tekeekö hyväosaisuuteni minusta paremman ihmisen? Ei tee. Edelleen, minulla kävi vain tuuri. 

Olen suomalainen ja monella tapaa hyvin ylpeä kotimaastani, mutta inhoan sitä, että toisten saavutuksista tai uhrauksista otetaan kunnia itselle.

Minä olen 80-luvun vauva, 90-luvun lapsi ja 2000-luvun nuori. Viisikymmentäluvulla syntyneitä vanhempiani voi vielä nimittää rauhanajanlapsiksi, mutta minun kohdallani kyseinen nimitys olisi jo naurettava. Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä typerämpää alkaa sodilla ratsastelu olla. Ajat muuttuvat, eikä mene montakaan vuotta ennen kuin sotiemme veteraaneja ei ole enää jäljellä. Kaikki kunnia heille ehdottomasti, mutta nimenomaan heille, ei meille. Minä en ole sotaveteraani enkä totta puhuen usko, että minä ja muut ikäiseni, pullamössösukupolvi, edes pärjäisimme sodassa kovinkaan hyvin. Meillä oli omat vaikeutemme, mutta jos ihan rehellisiä ollaan, pääsimme lapsuudessamme kuitenkin aika helpolla. Mikä siis antaa meille oikeuden kertoa, miten sodan keskellä tulee menetellä, kun emme sodasta tiedä yhtään mitään? 

puheenaiheet uutiset-ja-yhteiskunta ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *