Mutta mitä muut ajattelee?
Olen vuosien kuluessa koittanut opetella tietynlaista armollisuutta itseäni kohtaan ja siinä samalla oppia elämääni itselleni. Koska asun yksin, en ole vastuussa tekemisistäni muille kuin itselleni. Se tuo elämään paljon vapautta, mutta toisaalta riskinä on, että juurtuu liikaa omiin tapoihinsa ja muiden toimintatapojen ja -mallien ymmärtämisestä tulee vaikeaa. Huomaan ainakin itsestäni, että mielipide on valmiina lähes kaikkiin asioihin. Koska olen hitaasti avautuva ihminen, eivät hyvänpäivän tutut piirteestäni kärsi, mutta lähipiiri joutuu välillä kuuntelemaan loputonta argumentointia jostain päähänpinttymästäni. Ja vaikka jossain vaiheessa ymmärränkin olevani väärässä, ei sen myöntäminen ole helppoa – kukapa haluaisi olla väärässä.
Ulospäin vaikutan kuulemma itsevarmalta ja siltä, etten pelkää olla erimieltä asioista. Sisältä koen olevani vieläkin lapsi – keskeneräinen ja epävarma. Ja niin luulen, että kaikki meistä on. Jos ei näkisi ja ymmärtäisi omia vajavaisuuksiaan pitäisi varmaan olla enemmänkin huolissaan. Kaikki meistä haluaa hyväksyntää, rakkautta ja arvostusta. Ehkä pointtina onkin se, että omaa toimintaa pitäisi heijastaa ja arvostella tiettyyn pisteeseen muiden ihmisten ajatusten kautta – ainakin silloin, kun toiminta vaikuttaa muihin. Omaa minuutta ja ulkonäköä ei pitäisi muokata kuitenkaan muiden ajatusten mukaan.
Mietin tässä kirjoittaessani, että mitä asioita olen koittanut päättää tai tehdä sen perusteella, mitä muut ajattelevat. Pitäis varmaan pitää onain päivänä tästä asiasta kirjaa – voisi olla aika koomista luettavaa. Mietin parhaillaan voinko vaihtaa taas facebookin profiilikuvani vai olenko friikki jos niin teen. Kaupassa mietin, mitä takana tuleva ajattelee ostoksistani. Junassa, että katsovatko kaikki likaisia hiuksiani. Elämää suurempia kysymyksiä. Olisiko se niin paha loppujen lopuksi olla friikki likaisella tukalla? Ehkä ei.