Kaunis, ahdistava hiljaisuus

Kirjoitin pari postausta sitten asioista, jotka mun mielestäni on kauniita. Siellä listassa taisi olla myös hiljaisuus, mutta nyt kun tarkemmin aloin ajatella niin yksin asuvalle ja paljon aikaa yksin viettävälle se ei välttämättä ole niin kaunista kuultavaa. Toki se on asia mihin tottuu ja mitä kaipaa esimerkiksi hullujen sukujuhlien keskellä, mutta välillä se on vain piinaavaa ja ahdistavaa. Hiljaisuus on jääkaapin loputonta hurinaa ja muistutus siitä, että on yksin.

Äsken oli harvinainen hetki, kun istuin syömään ruokaa ruokapöytäni ääreen – ihan vaan syömään. Syön kyllä usein, mutta todella harvoin niin, että en tekisi samaan aikaan jotain muuta. Katson telkkaria, luen lehteä, kuuntelen radioita – ihan sama mitä, mutta jotain kuitenkin aina. En ole asiaa aiemmin oikeastaan ajatellut sen enempää. On mulle kuittailtu siitä, että aina on luurit korvilla ja musiikki päällä. Ja siitä, että kun nään ystäviä en hiljene hetkeksikään. Kai mä olen ajatellut, että tykkään musiikista vaan niin paljon ja että puhuttavaa riittää. Mutta äsken kaikessa tässä hiljaisuudessa sen tajusin. Pelkään hiljaisuutta.

Mulla on aina radio, tv tai spotify päällä. Ihan aina. Kadulla kävellessä, kaupassa käydessä, hampaita pestessä, suihkussa. Aamulla ensimmäisenä avaan radion ja illalla viimeisenä sammutan musiikin. Sitten toivon, että nukahtaisin nopeasti. Jos uni ei tule, niin luurit korville vaan. On sitä joskus tullut nukuttua koko yökin musiikki soiden. Mun aivot käy varmaan melkosilla kierroksilla – tai ainakin niiden kuuloalue. Jossain leffassa sanottiin, että ne jotka lenkillä kuuntelee musiikkia, tekee niin, että eivät kuulisi omia ajatuksia. Mä seison ajatuksen takana. Mä en vaan siis ilmeisesti halua kohdata ajatuksiani koskaan. Koska silloin, kun hiljaisuuden kuulee – kuulee sen jääkaapin hurinan, sähköpistokkeen sirinän tai oman hengityksen, tajuaa, että on yksin. Ja pidemmän päälle se alkaa ahdistaa.