Pelko

Mä aloin miettiä asioita, joita todella pelkään ja jotenkin menin hämilleni siitä, että niitä asioita todella riittää. Älä pelkää. Ja miksi en pelkäisi? Miksi ns. negatiiviset tunteet pitäisi aina peittää? Jokaiselle pelolle on syynsä – ei vaan pitäisi antaa pelkojen hallita elämää liikaa. En usko, että peloistaan pääsee koskaan eroon, mutta varmaan se kuinka niihin suhtautuu ja miten niiden kanssa elää jokapäiväistä elämäänsä muuttuu iän ja kasvamisen myötä. Ainakin se olisi mun mielestä todellla lohdullinen ajatus. Pelot myös muuttuu iän myötä – ainakin lapsena pelot olivat erilaisia kuin tässä iässä. Lapsena pelkäsin lähinnä mörköjä, jotka vaanivat pimeissä nurkissa ja huoneissa. Pelkäsin nukkumaan menoa ja painajaisia. Pelkäsin juoppoja – siis ihan satunnaisia kaupungilla näkyviä, en pysty edes kuvittelemaan, millaisia pelkoja alkoholistien lapset joutuvat kokemaan. Vai peittääkö lapsen sinisilmäinen rakkaus niissä tapauksissa pelon – en tiedä.

Nykyään mun pelkoni kohdistuu lähimmäisten ihmisten menettämiseen ja osittain myös muhun itseeni. En tarkoita, että olisin jotenkin itsetuhoinen, sitä en meinaan ole lainkaan. Mutta pelkään sitä, mitä mulle tulevaisuudessa käy. Pelkään sitä, että sairastun mieleltäni johonkin; muutun toiseksi ihmiseksi luonteeltani ja satutan läheisiäni. Rikon suhteeni perheeseen ja rakkaisiin ihmisiin. Koska, mistä sitä ikinä tietää, mitä mielessä voi tapahtua? Ei pitäisi miettiä ja murehtia moisia, koska niihin ei voi mitenkään tässä vaiheessa vaikuttaa. Mutta toisaalta, jos pelot vellovat jossain tuolla alitajunnassa niin kaipa niistä voi samantien kirjoittaakin. 

Pelkään rakkaiten ihmisten kuolemaa. Sairauksia. Mun lähipiirissäni on viimeisen vuoden aikana liian moni sairastunut vakavasti. Se on perseestä. Kun ei pysty tekemään mitään, että rakas ihminen parantuisi. Vaikka kuinka huutaa ja rukoilee, kiroilee ja itkee, mitään ei tunnu tapahtuvan. En pelkää omaa kuolemaakaan niin paljoa kuin sitä, että joudun luopumaan jostain rakkaasta ihmisestä aivan liian aikaisin. Se vaan tuntuu niin väärältä ja epäoikeudenmukaiselta. Ei auta, on vaan jaksettava. Opittava, että elämä ei oo tasapuolinen. Että, sitä ei vaan pysty ymmärtämään. Vai?

Mä luulen, että useimmilla meistä kuitenkin yksi pelko kulkee läpi elämän. Entä, jos jään yksin? Muistan, kuinka lapsena pelkäsin suurissa paikoissa, että hukkaan vanhempani. Kouluaikana pelotti, että jää ilman hyväksyntää ja kavereita. Tässä elämänvaiheessa pelkää, että ei ikinä löydä rakkautta ja puolisoa. Sitten, jos sen rakkauden löytää pelkää, että puoliso jättää tai kuolee ja jäät yksin. Vanhuksena pelkää, että sitten jos terveys pettää jää yksin laitoksiin, että läheiset hylkää. Yhtä pelkoa siis koko elämä.

Pitää olla kaikkien kaveri ja ottaa mukaan. Ehkä sama pätee pelkoihinkin, sillä erotuksella, että niitä ei edes voi jättää ottamatta mukaan.

Apulannan biisissä sanotaan hyvin:

”Muista että ne kaikki suurimmat kauhut,

 on sun toiveittes peilikuvat, käännä ne,

 Ja kädestäs löydät niihin avaimet”

Love.