Entä, jos olisin?

Jos silloin olisin sanonut niin… Jos silloin olisin tehnyt niin… Jos olisin silloin mennyt sinne…

Niinpä. Luultavasti olisin unelmatyöpaikassa, asuisin linnassa ja olisin juuri sen herra Täydellisen kanssa. Tai sitten maailma ei ole ihan niin yksinkertainen, mutta mistäs sitä tietää. Silti mietin liian usein, mihin mikäkin ratkaisu olisi saattanut johtaa. Enkä varmaan ole ainoa?

Mä olen aina ollut se kiltti tyttö, joka toimii niin kuin odotetaan. Se, joka ei tee typeryyksiä, eikä halua tuottaa pettymyksiä. Mä en tiedä, miten mun vanhemmat on onnistuneet musta tällaisen kasvattamaan. Kunnioitan heitä enemmän kuin ketään ja viihdyn heidän seurassaan oikeastaan hyvin. Kerron heille asioistani tiettyyn pisteeseen asti aika avoimesti – oikeestaan en pysty valehtelemaan äidille lainkaan. Toivon, vaan että niitä pahimpia kysymyksiä ei tule. Ja hyvin on tähän mennessä mennyt.

Mulle opetettiin pienenä, että tupakkaa ei polteta ja alkoholia nautitaan vasta sitten, kun ollaan 18-vuotiaita. Mulle opetettiin, että pyörällä ajaessa käytetään pyöräilykypärää. Että seksiä ei harrasteta ihan kenen kanssa sattuu. En väittänyt vastaan, jotenkin vaan hyväksyin kaikki. Vihasin sitä, että erosin joukosta, kun käytin kypärää. Ja lukioaikojen alussa mietin, että mikä mua vaivaa, kun kännääminen ei kiinnostanut. Kuten arvata saattaa, en ollut mikään koulun kuningatar tai suosion keskipiste. Ja eihän noi opit kestäneet loppuelämää, ne kesti sen aikaa kun lapsuuttani kotona vietin. Mutta kuitenkin musta kasvoi lopulta ihan täysijärkinen ihminen. Silti välillä mietin olisiko mun elämäni erilaista, jos olisin toisenlaisia valintoja tehnyt.

Oon välillä miettinyt, että haluaisinko mun lapsistani samanlaisia. En ehkä haluaisi. Enkä nyt tarkoita sitä, että haluaisin mun lapsieni kännäävän, polttavan tupakkaa ja panevan ketä satttuu, vaan haluasin, että ne uskaltaisivat väittää vastaan vähän enemmän. Tehdä omia päätöksiä. Koska se, että tottelee aina tekee ihmisestä ujon ja aran. Liian miellyttämishaluisen. Niin mä ainakin luulen. Luulen, että sen takia mä en osaa sanoa ei. Teen kaiken, osallistun kaikkeen ja haluan olla kaikille kiva. Ja voin kertoa, että se syö naista. Vie yöunia ja ahdistaa – enemmän tai vähemmän.

Tiedän, että olen vastuussa elämästäni vain ja ainoastaan itselleni. Se, mitä mä haluan tehdä on se, mitä mun pitäisi tehdä. Mutta silti, kun ei se aina mene niin helposti. Opiskelen alaa ja hienoa tutkintoa, mutta silti tuolla takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, ettei tämä todellakaan ole se, mitä haluaisin. Osittain se ehkä johtuu siitä, että mä en pidä puolittain tehtyjen suunnitelmien esittämisestä kenellekkään. Haluan, että tiedän ensin itse varmasti, mitä aion ja haluan ennen kuin kerron muille. Haluan, että oon tehnyt ensin päätöksen, jonka takana voin seisoa ilman, että mikään enää mun päätäni kääntää. Osittain siitä, että tiedän kuinka tärkeä juttu tämä on mun sukulaisilleni. I know. Typerin syy ikinä.

Mä ihailen suuresti menestyviä ihmisiä. Tai en varmaan voi sanoa, että ihmisinä heitä ihailisin, koska en heitä tunne, mutta saavutuksia. Sitä, että joku uskaltaa seisoa oman juttunsa takana niin vahvasti. Sitä, että on tehnyt ihan hullun määrän työtä saavuttaakseen sen mihin on uskonut. Ei sillä väliä, miten huonoa musiikkia tekeekään, typeriä mielipiteitä laukoo tai turhia asioita tekeekään. Mutta se, että tekee juttuaan, vaikka puoli kansaa vihaa ja suoltaa loukkauksia, unohtaa sen, että puhuu ihmisestä – se on jotain, mihin mä en pystyis. Ja se on jotain, mitä kaikkien pitäis arvostaa.