Kuulunko mä tänne?

Mä olen tuntenut oloni viime aikoina kovin yksinäiseksi. Näen kavereita päivittäin, olen yhteydessä perheenjäseniin ja kauempana asuviin ystäviin, harrastan ja tapaan ihmisiä. Silti tunnen oloni yksinäiseksi. Ja se on outoa. Koska mitä siihen vaaditaan, että en tuntisi yksinäisyyttä? Jos kysyisin ystäviltäni, vastaus olisi, että tarvitsen miehen – parisuhteella asia on korjattavissa. Mutta mä en usko siihen, tai ainakaan haluaisi myöntää sitä. Nämä fiilikset yllättää aina välillä, tulevat hyökyaaltona ja saavat mussa vallan. Ne ei katsoa aikaa tai paikkaa, eikä huomioi vaikka olisin koko päivän ollut rakkaiden ympäröimänä. Samalla tavalla ne menevät piiloon ja sitten jonain kauniina päivänä huomaan taas, että olen onnellinen juuri tässä tilanteessa.

Vai emmekö uskalla enää kohdata yksinäisyyttä ja omaa itseämme? Iltaisin on pakko hiljentyä ja mennä nukkumaan. Tai bussissa istua ja odottaa. Ja vaarallisinta näinä hetkinä on se, että ajatukset lähtevät liikkelle ja siitä alkaa sama vanha ajatuskierto. Miettii sitä, kuinka pieni osa maailmaa oikeasti on. Ja kuinka ulkopuoliselta välillä tuntuu. Tällaisina hetkinä mieleen hiipii se ajatus, josta ystävät puhuvat – entä jos rakkaus ja parisuhde veisi tämän pois? Ja, jos kyse onkin siitä, onko jossain joku toinen joka tuntee täsmälleen samoin. Vai onko tulevaisuuden rakkauteni tällä hetkellä onnellisena toisen naisen kanssa? Vai onko sitä ennalta määrätty jossain, kuka sopii kenelle – onko kyse vain tuurista ja sattumien ketjusta. Toinen syntyy sodan keskelle, toinen hyvinvointivaltioon. Toinen löytää rakkauden, toinen jää yksin. Vai johtuuko se ajatus vain siitä, että pariskuntien kanssa aikaa viettäessä tuntee olonsa väkisin ulkopuoliseksi. Bussipysäkillä odotellessa sadat autot ajavat ohi, mutta kukaan ei huomaa. Kaupassa kohdataan kymmeniä ihmisiä, mutta kuinka monia katsotaan kasvoihin? Ja jos katoaisin, ei maailman meno kokonaisuudessaan paljoakaan muttuisi. Olemmeko välinpitämättömiä vai mitä pelkäämme?

Mä en usko, että olen yksin tän yksinäisyyden tunteen kanssa. Sen tunteen, että en ole osa tätä maailmaa. Tämä yksinäisyys ei katoa ihmissuhteilla, eikä rakkailla ihmisillä. Tämä yksinäisyys on jossain syvällä, enkä tiedä miten siitä voi päästä eroon. Vai onko siitä edes haittaa? Ehkä yksinäisyyden ja ahdistuksen avulla oppii arvostamaan jotain muuta. En tiedä.