”Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan”

Entä jos en kelpaakaan? Entä jos mussa onkin jotain vikaa? Ja, kun nuo ajatukset kerran valloilleen päästää, ei niistä enää eroon pääse. Ihan sama mitä tekee, siellä ne ajatukset on. Kun ei ole eläessään tähän mennessä ollut vakavassa suhteessa alkaa miettiä, että miten tämä onkin näin mennyt? Onko tämä oikeasti ollut mun valintani, vai uskottelenko itselleni vain niin? Toki tiedostaa, että omilla valinnoilla on ollut vaikutusta siihen, että tässä tilanteessa ollaan. Tähän asti sinkkuus on tuntunut hyvältä, mutta tiedostan kyllä varsin hyvin, että en halua loppu elämääni yksin olla. Entä, jos en tulevaisuudessakaan kelpaa kellekkään? Tai, jos en kelpaa niille, jotka kelpaisivat mulle ja toisinpäin?

En tiedä johtuuko tämä sateisista ja synkistä syysilloista, kerääntyvistä tehtävistä vai mistä, mutta yhä useammin tuntuu siltä, että maailma kaatuu päälle. Samaisina hetkinä sitä kaipaa ystävää ja läheisyyttä ja toisaalta tuntee valtavaa tarvetta vetäytyä omiin oloihinsa ja rypeä kaikessa rauhassa pahassa olossa.

Mä kuulun google-sukupolveen – se on varmasti tullut selväksi, jos olet aiempia tekstejäni lukenut. Siispä pahan olon, itseinhon ja yleisen vitutuksen keskellä aloitan googlettamisen. Ja voi kyllä, en ole ainoa – löytyy meinaan vaikka kuinka paljon keskustelulehtiä ja naistenlehtien artikkeleita. Tämän illan aikana olen analysoinut itselleni stressipohjaisen ja yksinäisyydestä johtuvan itkuherkkyyden. Löytänyt sinkkuuteni syyksi sen, että olen liian tylsä, kiltti ja itsenäinen. Työnnän ihmisiä tarkoituksella pois luotani, koska pelkään. Ratkaisuna tähän kaikkeen on muuttua, mutta silti pysyä omana itseänäni. Selvisi sekin sitten. Käytännön toteutus kyllä vielä mietityttää.

Ehkä tämä on vain väsymystä. Ehkä huominen on parempi päivä. Monesti sanotaan, että se on omasta ajatusmallista kiinni ja niin mä uskonkin, että on – tiettyyn pisteeseen asti. Mutta, joskus kohdalle osuu niitä päiviä, kun mikään ei vaan yksinkertaisesti onnistu ja lopulta huomaa pidättelevänsä itkua bussipysäkillä. Sanoo vääriä asioita ja harmistuu kaikesta. Tuntuu, että kukaan ei pidä ja jokainen ystävällinenkin sana muuttuu omassa päässä jollain tapaa negatiiviseksi. Kaikki omat ajatukset ja haaveet, muuttuu epärealistisiksi ja mahdottomiksi. Illalla toivoo vain huomisesta parempaa päivää ja odottaa että itku vaihtuisi uneen. Mulla on tänään juuri semmoinen päivä.

Ehkä joskus on hyvä antaa itkujen tulla. Ehkä joskus on hyvä antaa tunteiden tulla sellaisina kuin ne ovat.

<3