Syksy – kolmiodraaman kuningas

Mikään vuodenaika ei herätä niin ristiriitaisia tunteita kuin syksy. Se on samaan aikaan mun ehdoton suosikki – pimenevät illat, ihanan värikäs luonto, villapaidat ja tee. Ei paljoa täydellisyys enää muuta mun mielestäni tarvitsisi. Harmi vaan, että kaiken tämän ihanuuden keskellä pitää jaksaa vielä käydä töissä tai opiskella täyspäiväisesti. Lisäksi ainakin mulla on jokin pakottava tarve saada täytettyä kaikki raot kalenterista niin vanhoilla kuin uusillakin harrastuksilla. Alkusyksy menee aina kivasti, mutta lopulta kun vielä kaamosväsymys alkaa painaa, niin tulee seinä vastaan. Uskallan kuitenkin väittää, että monia meistä tämä seinäkään ei pysäytä. Kaikesta huolimatta painetaan täysillä eteenpäin – vaikka läpi sen harmaan kiven. Siitä alkaa todellinen kolmiodraama – mun ja syksyn täydellisen suhteen tulee sekoittamaan väsymys.

 

Muistelin tässä viime syksyä ja mietin, kuinka voisin elää tänä syksynä jotenkin järkevämmin. Muistan, kuinka olin iltaisin niin väsynyt, että kun lopulta pääsin sänkyyn, oli nukahtamisesta turha uneksiakaan. Muistan, kuinka elämä tuntui potkivan päähän niin pahasti, että viimeiset metrit kotimatkalla koitin pysyä vahvana ja kasassa, ennen kuin sitten kotioven suljettuani saatoin vain istua eteisen lattialla ja itkeä turhautuneisuuttani ja väsymystäni pois. Opiskelin kellon ympäri, treenasin iltamyöhään, tiskasin ja siivosin yöllä – uni ei tullut ja olin jatkuvasti väsynyt. Omaa syytä – mitäs haalin itselleni liikaa tekemistä. Mutta jotenkin siinä tilanteessa mun aivot olivat lukittuneet tilaan, jossa toisteltiin urheilun piristävän ja vapauttavan mielihyvähormoneita. En huomioinut sitä, että korvaamalla nukkumista liikunnalle, ei luultavastikaan piristy.

 

Haluan tähän väliin sanoa, että olen todellakin terveellisten elämäntapojen kannattaja. Tykkään urheilla ja syödä perusterveellistä ruokaa. Mutta silti välillä tuntuu, ettei median perusteella muuta tässä maailmassa olekaan. Kahdeksan kymmenestä blogista on fitness-lifestyle –blogeja, tv-tarjonta täyttyy laihdutus ja motivaatio-ohjelmista ja sosiaalinen media pursuaa erilaisia treeniohjelmia ja kampanjoita. Ja en väitä, että se olisi huono asia – ei ollenkaan, terveyden edistäminen on todella jees. Mutta haluan ehkä tuoda sitä esille, että ei pitäisi unohtaa maalaisjärjen käyttämistä tässäkään asiassa. Ei pitäisi kieltää väsymyksen tuntemista ja lopettaa oman kropan kuuntelua, sen takia, kun joku toinenkin tekee noin. Jokaisella on kuitenkin erilainen elämäntilanne, esimerkiksi perheenäidin, ammattibloggaajan ja lukiolaisen elämät eroavat luultavasti aika paljon toisistaan. Urheilun (ja siis pätee kaikkeen muuhunkin harrastustoimintaan) pitäisi olla ihana, piristävä voimavara – ei stressiä aiheuttava, elämän aikatauluttaja.

 

Mä haluan tänä syksynä nauttia tästä kauniista vuoden ajasta. Haluan nauttia liikunnanilosta ja opiskelusta. Aion nukkua. Haluaisin vain muistuttaa, että kannattaa kuunnella itseään ja höllätä ennen kuin tulee se lopullinen seinä vastaan tai kroppa pettää. Kukaan muu ei ole vastuussa kuitenkaan loppupeleissä meidän hyvinvoinnistamme kuin me itse.

 

<3

Suhteet Oma elämä Terveys Opiskelu

Ystävyys

kuva.jpg

 

Mietin aina välillä, että miten onnekas olen saanut olla, kun tähänastiselle matkalleni on mahtunut näin paljon hienoja ihmisiä. Ja sitä onnekkuutta ylipäätänsä, että olen saanut kasvaa turvallisessa ja rakkautta pursuavassa ympäristössä. Sitä, että en ole varsinaisesti tehnyt mitään ansaitakseni tätä hyvää asemaa. Ja vastaavasti myös sitä, miten väärin on, että jollakin toisella on saattanut olla täysin paskat lähtökohdat jo alusta alkaen. Se on tässä koko elämässä ehkä hämmentävintä – miten asiat vaan määräytyy, ilman että niihin pystyy vaikuttamaan mitenkään. Mä ajattelen yleisesti ottaen, että kaikki on saavutettavissa kovalla työnteolla ja tahdolla. Enkä nyt tarkoita, että kaikista meistä olisi huippu-urheilijoiksi tai stadioneita täyttäväksi artisteiksi; tarkoitan, että kaikki ”hyvän elämän” perusasiat on saavutettavissa, jos vain niin haluaa. Sen takia elämä tuntuukin välillä niin epäreilulta, kun kaikki ei sujukaan tällä tavalla. Paljon on yksinäisiä ihmisiä jo pienestä pitäen. Miksi jollekin ihanalle ihmiselle ei löydy ystävää tai minkä takia toisella on niitä monia?

Mun elämässä on mun mielestäni monia sellaisia ihmisiä, joita voin kutsua ystäviksi. Elämän eri vaiheista löydettyjä, ja erilaisuudellaan mun elämää rikastuttavia. En koe, että ystävien pitäisikään olla keskenään samanlaisia. Mun mielestä on hienoa, että voidaan ajatella asioista eri tavoilla ja olla kiinnostuneita eri asioista. Se tekee keskusteluista rikkaita ja toisaalta, jos on jokaisesta asiasta samaa mieltä jonkun kanssa, on mun mielestä hieman kyseenalaista onko täysin rehellinen itselleen. Myös se miten ihmisistä tulee ystäviä, on mun mielestäni kiehtovaa ja vaikeasti ymmärrettävää. Mulla on ystäviä, jotka olen tavannut päiväkoti-iässä niin, että vanhemmat on laittanut meidät viettämään yhdessä aikaa. Ystäviä, jotka ovat vaan ilmestyneet mun elämääni niin, että en tarkkaan pysty sanomaan, mistä kaikki on edes alkanut. Ja sitten on ystäviä, joita olen pitänyt ärsyttävinä ihmisinä ja joiden ystäväksi en ole ikinä uskonut päätyväni – yhtäkkiä olenkin huomannut, että kyseessä onkin ajattelevimpia ja sydämellisimpiä ihmisiä, joita olen tavannut.

 

”Jos sinulla on ystävä, on sinulla tehtävä.” — R.L. Stevenson

”Hyvä ystävä tietää sinusta kaiken, mutta rakastaa sinua silti.”

 

Mä olen ystävyyssuhteissa se osapuoli, joka kuuntelee ja jonka kanssa voi itkeä. Ystäväpiireissä toimin diplomaattina ja teen rauhanneuvotteluja silloin kun niitä tarvitaan. Mä olen aina ajattelut, että kuunteleminen on yksi ystävän tärkeimmistä tehtävistä. Mutta, sitten aloin ajatella itsenäni ystävänä. Mä olen täällä aiemmin jo puhunut siitä, että en ole hyvä puhumaan tunteistani – etenkään niistä negatiivisista. Se olisi taito, joka tekisi elämästä varmaan helpomman, mutta vielä en ole pystynyt sitä oppimaan. Mietinkin, että olenko mä epäreilu ystävyyssuhteessa, jos en pura tunteitani toisille? Onko se kohtuullista, että kuulen kaikki syvät salaisuudet, kuuntelen itkuja ja murheita, mutta en pysty omiani jakamaan. Onko se ystävyyden perusta, että pystyy puhumaan kaikesta? Ajattelevatko mun ystävät, että en pysty luottamaan heihin vai että mun elämässä ei ole koskaan ollut vialla?

Oon luonteeltani sellainen, että mua turhauttaa jahkailu, loputon suunnittelu ja puhuminen. Haluaisin ryhtyä suoraan hommiin ja mieluummin vaikka tehdä virheitä ja sitten korjata niitä, kun tehdä ensin päässä täydellisen suunnitelman ja sitten toteuttaa sen. Luulen, että sama on osittain sovellettavissa elämään yleensä ja juuri esimerkiksi ystävyyssuhteisiin. Pitäisi vaan uskaltaa antaa mennä ja elää sydämellä. Ei miettiä pään sisällä niitä mahdollisia skenaarioita ja analysoida, mihin mikäkin ystävyyssuhde on menossa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lupaan yrittää.

 

”Joskus käy niin, että mitä enemmän ajattelee, sitä vähemmän on todellista vastausta olemassa”      – Nalle Puh

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe