Mietin aina välillä, että miten onnekas olen saanut olla, kun tähänastiselle matkalleni on mahtunut näin paljon hienoja ihmisiä. Ja sitä onnekkuutta ylipäätänsä, että olen saanut kasvaa turvallisessa ja rakkautta pursuavassa ympäristössä. Sitä, että en ole varsinaisesti tehnyt mitään ansaitakseni tätä hyvää asemaa. Ja vastaavasti myös sitä, miten väärin on, että jollakin toisella on saattanut olla täysin paskat lähtökohdat jo alusta alkaen. Se on tässä koko elämässä ehkä hämmentävintä – miten asiat vaan määräytyy, ilman että niihin pystyy vaikuttamaan mitenkään. Mä ajattelen yleisesti ottaen, että kaikki on saavutettavissa kovalla työnteolla ja tahdolla. Enkä nyt tarkoita, että kaikista meistä olisi huippu-urheilijoiksi tai stadioneita täyttäväksi artisteiksi; tarkoitan, että kaikki ”hyvän elämän” perusasiat on saavutettavissa, jos vain niin haluaa. Sen takia elämä tuntuukin välillä niin epäreilulta, kun kaikki ei sujukaan tällä tavalla. Paljon on yksinäisiä ihmisiä jo pienestä pitäen. Miksi jollekin ihanalle ihmiselle ei löydy ystävää tai minkä takia toisella on niitä monia?

Mun elämässä on mun mielestäni monia sellaisia ihmisiä, joita voin kutsua ystäviksi. Elämän eri vaiheista löydettyjä, ja erilaisuudellaan mun elämää rikastuttavia. En koe, että ystävien pitäisikään olla keskenään samanlaisia. Mun mielestä on hienoa, että voidaan ajatella asioista eri tavoilla ja olla kiinnostuneita eri asioista. Se tekee keskusteluista rikkaita ja toisaalta, jos on jokaisesta asiasta samaa mieltä jonkun kanssa, on mun mielestä hieman kyseenalaista onko täysin rehellinen itselleen. Myös se miten ihmisistä tulee ystäviä, on mun mielestäni kiehtovaa ja vaikeasti ymmärrettävää. Mulla on ystäviä, jotka olen tavannut päiväkoti-iässä niin, että vanhemmat on laittanut meidät viettämään yhdessä aikaa. Ystäviä, jotka ovat vaan ilmestyneet mun elämääni niin, että en tarkkaan pysty sanomaan, mistä kaikki on edes alkanut. Ja sitten on ystäviä, joita olen pitänyt ärsyttävinä ihmisinä ja joiden ystäväksi en ole ikinä uskonut päätyväni – yhtäkkiä olenkin huomannut, että kyseessä onkin ajattelevimpia ja sydämellisimpiä ihmisiä, joita olen tavannut.

”Jos sinulla on ystävä, on sinulla tehtävä.” — R.L. Stevenson

”Hyvä ystävä tietää sinusta kaiken, mutta rakastaa sinua silti.”

 

Mä olen ystävyyssuhteissa se osapuoli, joka kuuntelee ja jonka kanssa voi itkeä. Ystäväpiireissä toimin diplomaattina ja teen rauhanneuvotteluja silloin kun niitä tarvitaan. Mä olen aina ajattelut, että kuunteleminen on yksi ystävän tärkeimmistä tehtävistä. Mutta, sitten aloin ajatella itsenäni ystävänä. Mä olen täällä aiemmin jo puhunut siitä, että en ole hyvä puhumaan tunteistani – etenkään niistä negatiivisista. Se olisi taito, joka tekisi elämästä varmaan helpomman, mutta vielä en ole pystynyt sitä oppimaan. Mietinkin, että olenko mä epäreilu ystävyyssuhteessa, jos en pura tunteitani toisille? Onko se kohtuullista, että kuulen kaikki syvät salaisuudet, kuuntelen itkuja ja murheita, mutta en pysty omiani jakamaan. Onko se ystävyyden perusta, että pystyy puhumaan kaikesta? Ajattelevatko mun ystävät, että en pysty luottamaan heihin vai että mun elämässä ei ole koskaan ollut vialla?

Oon luonteeltani sellainen, että mua turhauttaa jahkailu, loputon suunnittelu ja puhuminen. Haluaisin ryhtyä suoraan hommiin ja mieluummin vaikka tehdä virheitä ja sitten korjata niitä, kun tehdä ensin päässä täydellisen suunnitelman ja sitten toteuttaa sen. Luulen, että sama on osittain sovellettavissa elämään yleensä ja juuri esimerkiksi ystävyyssuhteisiin. Pitäisi vaan uskaltaa antaa mennä ja elää sydämellä. Ei miettiä pään sisällä niitä mahdollisia skenaarioita ja analysoida, mihin mikäkin ystävyyssuhde on menossa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta lupaan yrittää.

”Joskus käy niin, että mitä enemmän ajattelee, sitä vähemmän on todellista vastausta olemassa”      – Nalle Puh