Pyytääkö vai eikö pyytää?
Voi luoja, toi on ihan täydellinen. Komea, hauska ja kivaa jutteluseuraa. Eikä oo sormustakaan nimettömässä, toivoa siis on! Tai sitten ei, sillä ihan varmasti on joku. Mistä mä sen tähän hätään saan selville? Voi ei, haluisin niin tutustua paremmin, mutta mitähän se edes ajattelee?
Luulen, että kaikki on kohdanneet tilanteen, jossa se melko täydellinen osuu kohdalle. Tai sitten kohteena on puolituttu tai hyvän päivän kaveri, jota näkee usein, mutta jonka ajatuksista ei ole aavistustakaan.Pitäisi toimia itse, mutta miten ihmeessä voisin niin tehdä? Ehkä, jos hetken kerään rohkeutta…
Siihen se tilanne usein jääkin. Äkkiä kotiin, google laulamaan, facebook ja instagram tutkintaan. Löytyykö johtolankoja? Helpoimmissa tapauksissa tieto löytyy heti – selviä kuvia instagrammissa, suhdestatus facebookissa. Näissä tapauksissa tutkija kohtaa useimmiten pettymyksen. Tai sitten tutkimukset saattavat johtaa turhautuneisuuteen, jos kiinnostuksen kohde huolehtii yksityisyydensuojastaan ja kaikki tilit ovat yksityisiä. On nieltävä pettymys ja jäätävä epätietoisuuden valtaan. Tai sitten suhdestatusta ei lue suoraan, eikä kuvista löydy söpöjä pariskuntakuvia – ehkä toivoa sittenkin on. Luultavasti kuitenkaan treffeille ei ikinä tule pyydettyä, koska kieltävä vastaus vasta kamala olisikin.
Saattaa selvitä vaikka mitä. Kyseessä onkin vanhan kaverisi poikaystävä. Mies, jolla on täydellinen kiiltokuvaperhe ja vaimo odottaa lasta. Tai sitten, kyseessä onkin täysi urpo, jonka netissä laukomia ajatuksia et vain pysty käsittämään. No, ehkä nekin asiat on parempi huomata ennen kuin ehtii tapahtua mitään?
Mietitäänpä miten tämä tilanne olisi mennyt vuosikymmeniä sitten (siis moniamonia vuosikymmeniä). Sormus olisi ollut sormessa, jos mies olisi ollut varattu -ainakin suuremmalla todennäköisyydellä kuin nykyään. Ei olisi tarvinnut tehdä kattavaa internet-tutkimusta, koska se ei olisi ollut mahdollista. Mies olisi pyytänyt treffeille, jos hänestä olisi siltä tuntunut. Miehiä olisi luultavasti osunut muutenkin vähemmän kohdalle, koska yhteiskuntamme oli hieman eri tilanteessa kuin nyt. Helppoa vai ehkä kuitenkin surullista? Ehkä pieni haaste, tekeekin tästä niin kiehtovaa?
Tai sitten 90-luvun lapsena luulen vain tietäväni menneistä ja asia tehtiin vaikeaksi jollain muulla keinoin. Ehkä ihastuminen ja rakastuminen on aina yhtä monimutkaista ja hämmentävää. Ehkä on vain uskottava, että näitä asioita ei järjellä selitetä. Ja ehkä vielä joskus pyydän treffeille ilman massiivista taustatietojen hankkimista. Ehkä.