Sopivasti itsekäs?

Vaikka nuori olenkin, olen ehtinyt paljon tehdä erilaisia asioita – niitä, joita olen halunnut ja niitä, joita minun on haluttu tekevän. Yksin asuminen ja eläminen ovat kasvattaneet mua ihmisenä hyvin paljon. Olen oppinut ymmärtämään itseäni ja tekojani ja samalla myös miettimään, mitä oikeasti haluan. Kunnioitan jokaisen valintoja, enkä haluakaan väheksyä tai luoda kuvaa, että yksineläminen olisi parempi tapa elää tai edes välttämätöntä. Tiedän kuitenkin, että mulle itselleni tämä on ollut hyvä juttu ja tullut tarpeeseen. Koen myös, että tämä on hyvä ajanjakso yksin elämiselle. Yhdessä ehtii elää sitten myöhemminkin.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat eläneet aina jonkun kanssa ja sitten jääneetkin omasta tahdostaan riippumatta yksin. On sanomattakin selvää, että se on ollut kova ja vaikea paikka. Kaiken muun tuskan lisäksi on pitänyt opetella hoitamaan kaikki omat asiat itse. Ehkä se on myös yksi syy, miksi mun mielestäni yksin asuminen tuntuu välttämättömältä elämänvaiheelta. En halua päätyä siihen tilanteeseen. Ehkä olen liian pessimistinen rakkaudelle. Yritän opetella siitä eroon.

Mulle on ollut vaikeaa opetella sanomaan ei. Vieläkin tuntuu, että aina pitää olla jokin pätevä syy tai selitys olemassa. Se, että ei vaan halua tai huvita tuntuu huonolta ja pätemättömältä selitykseltä. Oikeasti se on mun mielestäni varsin hyvä syy. Ikinä ei tiedä, minne elämä vie ja milloin se päättyy. Mä haluan ja yritän muistuttaa itseäni siitä aina välillä. Haluan viettää ajan asioiden parissa, joista pidän ja seurassa, josta nautin. Tylsiltä asioilta ei voi elämässään välttyä – siihen voi kuitenkin vaikuttaa, kuinka suuren osan ajastaan niillä täyttää. Ja aina välillä on hyvä muistuttaa itseään siitä, että sopivissa määrin juuri ne tylsät asiat auttavat ymmärtämään ja arvostamaan hyviä hetkiä.

Sitten on ne tilanteet erikseen, joissa tiedän kysymyksen tulevan, olen miettinyt miten vastaan kieltävästi ja keskustelun lopuksi huomaan taas lupautuneeni johonkin. Se on turhauttavaa ja samalla myös hieman huvittavaa, miten niin voi käydä aina vaan uudelleen? Joskus löytää itsensä myös tilanteesta, jossa kalenteri on täynnä toinen toistaan epämiellyttävämpiä menoja. Voiko tässä vaiheessa enää vetäytyä pois vai onko sovitusta aina pidettävä kiinni? Mä koen asian niin, että lähtökohtaisesti lupaus on aina lupaus ja siitä pidetään kiinni. Mutta tunnustan samalla myös, että välillä perun menoja ilman sen erityisempiä syitä. Se kuitenkin riippuu siitä, millainen sovittu meno on kyseessä ja vaikuttaako se ikävästi johonkin toiseen ihmiseen. Ja joskus tulee elämässä tilanteita vastaan, joita ei vaan ole voinut ennakoida. Omaa itseään on myös koitettava kuunnella, mutta ainakin itselleni se on vaikeaa.

Milloin saa sanoa ei ja milloin on vaan kärsittävä? Ehkä siihen ei ole olemassa mitään vastausta ja ehkä se on hyväkin niin. Mun mielestäni hyvä periaate on kuitenkin se, että koittaa maksimoida hyvän mielen määrän ja olla loukkaamatta ja tuottamatta pahaa mieltä muille.

<3