Mä olen se kuuluisa musta lammas. Valitettavasti vaan en tunne ketään, eikä kukaan minua. Haluaisin väittää etten myöskään tarvitse ketään, mutta valehtelisin. Mä tarvitsen sitä mitä kaikki muutkin: rakkautta. Mutta on mulla sentään vielä Julius.

Mitä mä nyt teen? Istun kahvilassa edessäni tyhjä kahvikuppi ja kirjoitan näitä rivejä, enkä oikeastaan tiedä edes miksi. Tulin tänne hetkeksi hengähtämään, kun kaikki alkaa olemaan täysin päälaellaan ja räjähtämispisteessä. Mulla ei ole hajuakaan mihin suuntaan lähtisin tästä. Mietin vakavasti pitäisikö liikkua, kävellä pää tyhjäksi. Jos vaikka tiskille asti tilamaan yhden valkoviinin, se ainakin auttaisi molempiin. Kävelemiseen ja pään tyhjäksi saamiseen. Polari huutaa ranteessa, että tarvitsisi liikkua enemmän. Hetki siis…

Niin. Joskus mullakin oli unelmia ja niitä kuuluisia pitkäntähtäimen suunnitelmia. Sormus nimettömässä, mies ja koira. Poikaystävä otti kassinsa ja lähti. Sormus lensi perässä, mutta koira jäi. Julius katseli ovella tyynenä, niinku mäkin. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Onneksi osasi lähteä, kun mä en osannut. On mulla sentään työ johon voi huolensa hukuttaa, mutta siitä tää taisi kaikki lopulta johtuakin.

Kyllä mä myönnän sotkeneeni kaiken aivan itse. Tai ainakin osan, jonkun pienen. Olisin voinut olla parempi. Mutta olis Patrikin. Jotenkin kaikki vaan lipsahti käsistä, ihan huomaamatta. Samalla ku tiputin Paratiisi-sarjan maitokannun tajusin että elämä meni siinä samassa. Ei sillä sinänsä tän tilanteen kanssa ollu mitään tekemistä, se sai vaan valitettavasti syyt niskoilleen koko jupakasta. Viaton ja kallis kannu. Mummilta lahjaksi saatu ku muutettiin yhteen. Viis vuotta olis tullu täyteen ens kuussa.

Jotenkin tuntuu vaan, ettei tässä iässä kannattaisi sitoutua. Me oltiin monikko liian monta vuotta. Tavattiin kauppiksessa ja jatkettiin siitä eteenpäin. Ihan tähän päivään asti. Tarkalleen ottaen kello taisi olla 11.43, ku ovi meni kiinni. En mä kuitenkaan usko että tää oli vielä tässä. Nyt on vaan aika häkeltynyt olo. Ihan ku olis maailmanpyörästä tulossa. Pyörryttää ja on vähän epärealistinen olo.

Tänne Lilyyn löysin vahingossa, täysin vahingossa. Luin jostain että kirjoittaminen auttaa, ehkä se on totta, ehkä ei, mutta jos sitä vaikka kokeilisi. Mulla ei ole mitään halua painella jollekin kallonkutistajalle puhelemaan mun ongelmista, en mä nää sille mitään tarvetta. Vähän pelottaa kertoa mammalle että ollaan erottu(vai ollaanko?..?) Nehän heti maksaisi kaikille, että saisivat mut johonkin hoitoon ja jaloilleen. Saamarin ylihuolehtivaista porukkaa aikuisesta ihmisestä. Mielestäni oon niinku kaikki muutkin nuoret ihmiset täällä. Käytän alkoholia ja nautin elämästä.

Ei, nyt se soittaa! Vastaanko, en, joo, en. Nyt se jo lopetti. Hitto, kyllä mun täytyy soittaa takasin. Katotaan.

Rakkaudella

Klaudia