Palasin eilen kahden viikon Alanyan lomalta. Koska olen ylitunteellinen lomaltapaluuahdistuja, aloin kriiseillä kotiinpaluusta jo useita päiviä ennen loman loppumista ja avauduin ahdistuksestani useita kertoja niin matkaseuralleni kuin lukuisin viestein ystävilleni. 

Matka oli ikimuistoinen ja olisin halunnut sen jatkuvan vielä viikkoja. Tunsin sydämen kutistavaa ahdistusta vain ajatellessani, että joudun jättämään taakseni niin lämmön kuin kaikki ihanat, ystävälliset ja iloiset ihmiset. Oli hetkiä, jolloin ajattelin, ettei kotiinpaluussa ole mitään järkeä. Itse asiassa ehdotin eräälle tarjoilijalle, että voisimme vaihtaa paikkoja ja hän voisi lähteä Suomeen tekemään työtäni ja itse voisin jäädä tekemään hänen työtään. Olimme yhtä mieltä siitä, että vaihto olisi parasta molemmille, mutta hänestä olisi kovin vaikeaa saada riittävästi naisen näköistä yhdessä päivässä, jotta hän voisi matkustaa puolestani Suomeen.

Olimme eilen kotona iltapäivällä neljän aikaan. Matkaseurani kanssa olimme valmiita palaamaan takaisin vaikka heti seuraavalla lennolla. Valitettavasti elämän reaaliteetit löivät vasten kasvoja ja totesin, ettei työnantajani todennäköisesti jatka palkanmaksua, mikäli en välillä ilmesty työpaikalle.

Matkaa varatessamme tämän vuoden työkuviot eivät olleet varmistuneet, joten en ollut kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miten matka sopii yhteen työaikataulujeni kanssa. Lisäksi laskin väärin tarvittavien lomapäivien määrän ja päätin pätkiä lomani useampaan osaan, joten jouduin palaamaan töihin heti paluun jälkeisenä aamuna.

Päästessäni töihin työkaverini toivotti iloisesti tervetulleeksi lomalta ja jäi hymyillen kuuntelemaan lomahehkutustani. Kertoessani loman huippuhetkiä toinen työkaveri asteli sisään ja ilmoitti heti ensimmäisenä olevansa iloinen, että olen takaisin ja ”me ollaankin jo kaivattua sua”. Samaan rytäkkään osui paikalle pomoni, joka saapui toimittamaan aiemmin viestillä lupaamaansa suurta lohtuhalia, jonka olin ilmoittanut tarvitsevani palatessani takaisin töihin. 

Lopulta kaikki työkaverini saivat kuulla mieletöntä lomahehkutustani päivän mittaan ja kaikki jaksoivat ainakin esittää, että heitä kiinnosti kuunnella juttujani ja sain useaan otteeseen kuulla, kuinka helposti huomaa, etten ole paikalla. Iltapäivällä kollegat hakivat tuttuun tapaan iltapäiväkahvin kyselytunnille ja pitivät itsestään selvänä, että hoidan kyselyn. Kukaan ei ollut ottanut paikkaani kahden viikon aikana. Työparini kertoi, ettei pakka meinannut pysyä kasassa lomani aikana. Tulkitsin tämän tarkoittavan, ettei poissaoloni ollut hänelle yhdentekevää.

Kerroin pomolle saamastani vaihtoideasta ja näytin kuvan komeasta turkkilaisesta tarjoilijasta kysyen, että eikö hänkin mieluusti vaihtaisi meidät päittäin. Ei kuulemma, koska hänelle olisi tullut minua ikävä.

Töiden jälkeen vietin illan ystävieni kanssa parantamalla maailmaa ja edelleen hehkuttaen lomani autuutta. Tulin kuulluksi, sain kuulla ja kuulua. Huomenna kokoonnumme porukalla illanviettoon ja lauantaina tiedossa on pyjamabileet.

Ahdistuin kotiinpaluusta. En yhtään kaivannut kotiin. Olisin halunnut jatkaa lomakuplassa ihanien, ystävällisten ja iloisten ihmisten ympäröimänä vielä ainakin juhannukseen.

Mutta. Kuinka onnellinen olenkaan, että nämä ihmiset ovat arkeni.