13:53

Heräsin ensimmäisen kerran kun jostain kaukaisuudesta kantautui poran äänet. Hymyilin itsekseni ja käänsin kylkeä. Tuntuipa hyvältä nukkua omassa sängyssä. Ei tarvinnut kenenkään kanssa tapella peitosta tai kuunnella toisen kipeänä olemista. Ihan rauhassa sai vain makoilla juuri niin leveästi kuin halusi.

Nukahdin uudestaan pian ja heräsin lopulta joskus kymmenen jälkeen. Nousin ylös ja avasin kalenterin. Tehtävälista näytti loputtomalta, mutta päätin vain ottaa niskasta kiinni. Tämä päivä oli täysin pyhitetty vain työntekoon. Aloitin niistä asioista, jotka olivat helppoja, mutta samalla sellaisia jotka olisi tänään aivan pakko saada tehdyksi. Joka kerta kun pääsin vetämään viivan yli tehdystä tehtävästä, tuntui kevyemmältä.

Tätä tunnetta kesti se kolmisen tuntia. Tilalle iski ihan yllättäen todella kova ahdistus. Ensi viikolla oleva leiri pistää omat aineksensa ahdistukselle. Jopa sähköpostin auki oleminen välilehdessä ahdistaa, joten suljin sen. Tekisi mieli pistää kännykkäkin ihan lepotilaan, mutta odotan yhtä työhön liittyvää puhelua. Ehkä se puhelukin omalla tavallaan ahdistaa, kun en yhtään tykkää puhelimessa puhumisesta.

Vaikka tehtävää olisi vielä, ehkä se on ihan okei pistää hetkeksi työasiat sivuun. Kun töitä tekee kotona, niin helposti sortuu tekemään niitä koko ajan. Minulle ainakin käy niin, toisaalta onhan siinä se oma vapautensa. Nyt kuitenkin riitti ja katsotaan muutaman tunnin päästä uusiksi. Tai huomenna.

Piti tulla kirjoittelemaan alkuviikon jatkoa, kuinka kaikki on vain niin ihanaa ja positiivista. Nyt siihen en kuitenkaan kyennyt. Tämä on se miltä nyt tuntuu. Helpottaa tosin heti kun saa kirjoitettua asiaa ulos. Laitankin siis koneen pois, Love Islandin pyörimään ja nautiskelen mitä konvehteja onkaan suklaarasiassa vielä jäljellä.

Muistakaa kuunnella itseänne ja välillä vaan antaa olla. Se on ihan sallittua.