Kilpailut valmentajien silmin
Viikonlopun vietin Tampereella kauden ensimmäisissä kilpailuissa. Lähtö tapahtui perjantai iltana treenien jälkeen ja Helsinkiin palattiin sunnuntai iltapäivällä. Viimeisen kilpailusuorituksen jälkeen olin aivan rikki, silmien auki pitäminen tuntui työläältä. Jos minulta olisi kysytty omaa vaikka osoitetta, en olisi siihen kyennyt vastaamaan. Oman nimen ehkä juuri ja juuri.
Miksi sitä sitten olo oli kuin rekan alle jäänyt? Mitään dramaattista ei viikonlopun aikana tapahtunut ja kaikilla joukkueilla kisa oli muutamia virheitä lukuunottamatta ihan hyvä kauden aloitus kisa. Miksi sitten kilpailut ovat aina henkisesti uuvuttavia myös meille valmentajille? Tai no, omasta puolesta tässä voidaan vain puhua…
Kilpailuissa tilanne on valmentajalle vähän niin kuin ylioppilaskirjoituksissa. Kukaan lautakuntalaisista ei tiedä kuinka mahtavia numeroita olet saanut pitkin lukion tai vastaavasti huonoja: kaikki määräytyy sen yhden kokeen perusteella. Sama periaate on kilpailuissa. Tuomarit sekä muut joukkueeta ja valmentajat, katsojista puhumattakaan näkevät vain sen mitä voimistelija sillä hetkellä suorittaa. Se työ ja taival määräytyy siihen hetkeen. Helposti sorrunkin ajattelemaan että jos voimistelijani epäonnistuvat, muut näkevät minut huonona valmentajana. Siinä taas ollaan asettamassa itselle painetta. Ei siis ihme, että jännitän aivan täysillä koko kilpailun ajan.
Liioittelematta voin sanoa, että paineet on kovat. Niitä omia paineita ei kuitenkaan parane tytöille asettaa, heillä on omansa. Itse kilpailuissa se oma jännitys on piilotettava ja tunteet pidettävä kurissa, jotteivat ne vaikuta tyttöihin. Todellisuudessa jännitän niin ettei edellisenä iltana saa unta. Käyn mielessä läpi kaikkia mitä pitää muistaa. Aamulla en saa kunnolla syödyksi. Kisapaikalle päästyä alkaa pp, eli paniikki pissa. Tuntuu että koko ajan on vessahätä, mutta samaan aikaan ei ole aikaa käydä vessassa. Ja samaan aikaan tytöille esitetään rauhallista, niin että kaikki olisi kassa.
Itse kilpailut menee minulta jännityksen seurauksena aivan ohitse. Monesti kilpailun jälkeen ei ole edes muistikuvaa mitä tapahtunut. Vasta pikku hiljaa jännityksen laannuttua alkaa myös muistit itse kilpailusta tulla mieleen. Sitten siellä onkin monesti jo vanhemmat kyselemässä valmentajien kommenttia kilpailuista. Kommenttien antaminen menee yhdessä sumussa ja jälkikäteen saa miettiä, että mitä oikein tuli sanottua ja mitä oikein sanomisella todellisuudessa tarkoitti.
Kun joukkue onnistuu on kilpailuiden jälkeen helppo antaa kommentit. Kisat meni hyvin, olemme tyytyväisiä. Mitä sitten kun joukkue epäonnistuu ja vanhemmat ovat kysymässä? Kisoissa, kun se oma lapsi on se joka onnistuu tai epäonnistuu. Kuinka sanoa vanhemmalle, että hei häviö tuli koska sinun tyttö mokasi? Kisa on paljon helpompi käydä läpi tyttöjen kanssa, jotka monesti itse tietävät jo missä pitää parantaa. Vanhempien kanssa saa kuitenkin olla aika tarkka sanomisissa.
Olen muutenkin luonteeltani sellainen, joka ei liioin ajattele mitä puhuu. Se mitä tulee minun suusta ei aina ole siinä muodossa missä sen tarkoitan olevan. Siinä sitten jännityksen lamaannuttamana, aivot muutenkin ihan muussina on vastausten antaminen todella vaikeaa. Ymmärrän vanhempia täysin, itse olisin varmasti samanlainen. Mutta kaikki se luo omaa painetta, omaa stressiä. Onnistumisen kilpailun jälkeen on ihan sallittua että valmentaja itkee ilosta, nauraa ja pomppii. Miksi sitten epäonnistuneen kilpailun jälkeen tunnereaktio ei kuitenkaan ole sallittua? Miksi silloin jos valmentajaa itkettää, on hänen vain nieltävä kyyneleet? Koska valmentaja on urheilijan tuki. Valmentaja on se joka pysyy vahvana, jotta urheilijalla on mahdollisuus tukeutua. Valmentaja on se joka luo uskoa urheilijaan, kun hän epäilee itseään. Valmentaja on se joka pitää tyhtyä tunnelin päässä, jotta urheilija löytää valon jota kohti mennä.
Viikonloppuna oli kaikilla joukkueilla tosiaan hyvä kisa. Sellainen, joka vain nostattaa taistelutahtoa, ei lannista sitä. Lähellä oltiin, melkein jo koskettiin. Nimenomaan taistelutahto on se asia joka kuvaa omia tuntemuksia parhaiten. Vaikka meinaan aina kuolla jännitykseen, niin odotan silti seuraavia kisoja innolla. Paljon odottavaisemmin kuin noita ensimmäisiä. Tästä lähdenkin sopivasti viimeiseen Psyykkiseen koulutukseen, jonka aiheena sopivasti kilpaileminen. Mahtavaa viikon alkua!