Ensimmäiset lautailut Levillä

Aika avata tuota Levin reissua. Oikeastaan yksi iso syy siihen, miksi en ole sitä tänne oikein iskenyt on ollut se, etten ole tiennyt kuinka aloittaa. Joten aloitetaan sitten siitä, mitä sinne oikein tultiin tekemään. Jo siitä hetkestä kun minua kysyttiin reissuun mukaan sanoin, että minä sitten lasken. Siitä oli tosi monta vuotta kun viimeksi olin laskenut, mutta muistan kuinka parasta se vain on! Miksi sitä oikein antaa näiden itselleen kivojen asioiden vain jäädä, miksi niistä on siinä arjessa niin vaikea pitää kiinni?

Olen aina laskenut suksilla, laudalla en koskaan. Laudalla laskeminen on kuitenkin ollut mulla bucket listillä ties kuinka kauan, joten nyt ajattelin että on se hetki kun sen voi viimein vetäistä ylitse. Aluksi oli tarkoitus vuokrata kaikki kamat,mutta sitten kummitädin kanssa ollessa syömässä tuli asia puheeksi ja hän mainitsi että serkuilta löytyisi koko varustus. Onneksi ollaan suunnilleen saman mittaisia ja kengän koko tässä asiassa täsmäsi. Ei jäänyt muuta vuokrattavaa kuin kypärä.

Olin yllättävän rauhallinen tuon lautailun suhteen. Vasta kun hissilippu oli hihassa, kypärä päässä ja kengät jalassa, alkoi jännitys iskeä. Myönnän esittäväni hieman rauhallisempaa sekä itsevarmempaa, mitä todellisuudessa olin. Itseasiassa olin kauhuissani, mutta ei siinä muu auttanut.

Noh, ei siinä auttanut muu kuin hissillä ylös ja laskien alas. Olin onneksi henkisesti varautunut kaikkeen. Kaatuilu ei tullut yllätyksenä, eikä se ettei heti sujunut. Kipuunkin on totuttu, joten ei siinä sitten muuta kuin noustu ylös ja uusiksi. Ja uusiksi. Ensimmäisen laskupäivän jälkeen oli paikat tosi hellänä, kroppa mustelmia täynnä. Oli se silti hauskaa ja vaikka turhauduin itseeni, niin oli siinä aikamoinen itsensä ylitys tullut tehtyä.

Pojat piti meille aikamoista tempoa yllä noiden mäkien kanssa. Siinä sai monet itkut niellä ja todeta, että onneksi löytyy jääräpäisyyttä. Ainakin tällaisissa asioissa siitä on näköjään isokin hyöty. Toisena laskupäivänä alkoi kuitenkin tuntua aika pahalta. Tuntui että hidastin muita ja olin huonoin. Jos sitä ei vielä ole tiedossa, en todellakaan pidä huonoimpana olemisesta. Kaikki olivat tosi kannustavia ja valmiita neuvomaan. Taas itse oltiin se pahin vihollinen, pystyin nimittäin vain ajattelemaan sitä, kuinka hidastan muita.

Näin jälkikäteen olisi pitänyt pitää oma pää ja sanoa etten pystynyt laskea mäkiä alas. En halunnut olla se hidaste, mutta en myöskään halunnut luovuttaa laudan suhteen. Niin sitä sitten mentiin. Välillä meni ihan jo hyvin, välillä oltiin jälleen maassa. Ei siis mikään ihme, että tällaiselle tohelolle kuin minä lopulta sitten kävi jotain. Jäiselle mäelle kaatuessa kuului pieni rasahdus. Tiesin heti mitä kävi, sen verran tutusta kivusta oli kyse. Häntäluuhan siinä otti kovan tällin ja vaikka lääkärillä ei tullut käytyä, niin 99% varmuudella voin sanoa että hiusmurtuma siellä komeili.

Kaatuminen tapahtui mäen päällä, josta ainoa reitti oli alas. Siinä sitten alkoi aikamoinen itkeminen, itkua oli niin kivusta, pettymyksestä kuin turhautuneisuudesta. Jos jotain positiivista tuosta hetkestä, niin laskettelulasit peittivät itkua, muut olivat jo ehtineet lähteä alaspäin ja mun maailman paras poikaystävä jäänyt mua odottamaan. En siis ollut yksin, eikä hän mua jättänyt yksin, vaikka todella monta kertaa patistin häntä menemään. Minun onnekseni hän ei kuunnellut.

Alas päästiin, elossa oltiin ja kyllä se sitten siitä. Laskut jäi tuolta reissulta siihen, mutta ei kuitenkaan jäänyt sellaista oloa että ei enää ikinä. Viisaampana tästä kokemuksesta kuitenkin totesin, että seuraavan kerran voisi käydä muutaman kerran vähän helpommissa mäissä, kuin iskeä sitten tuonne Leville mustaan mäkeen.

Mitä tästä sitten opin itse lautailun lisäksi? Ainakin sen että olen paljon kovempi mitä luulin. Ja sitkeämpi, tässä julkisesti onkin hyvä myöntää, että aika hyvältä tuntui kun pojat totesivat että olen aika kovaa tekoa. Myös sen että jyrkät mäet pelottaa minua enemmän kuin ennen. Opin sen, että turhaudun melko nopeasti itseeni jos en heti osaa ja ikävä kyllä minusta on alkanut näkyä äidin martyyripiirteitä. Ei onneksi mitenkään samalla tasolla, mutta onhan se nyt aika järjetöntä sanoa toiselle että mene jo, kun hädin tuskin pystyy seisomaan ilman että kaatu maahan. Tuli myös opittua että mulla on maailman kärsivällisin, huolehtivaisin sekä yksinkertaisesti parhain poikaystävä.