Loukkaantuminen: Henkinen taistelu

Loukkaantuminen, se on varmaankin se urheilijan pahin mörkö. Mörkö, jonka kanssa itse olin lukuisia vuosia tiiviisti kosketuksissa. Edelleenkin tapaamme aina silloin tällöin, mutta paljon harvemmin.

Kun loukkaantumistilanne tapahtuu, tietää urheilija usein jo silloin kävikö pahasti. Itse ainakin tiesin heti. Monesti työnsin ne ajatukset salamana sivuun ja nousin heti seisomaan. Kun valmentaja tai joukkuelainen kysyi, sattuuko, vastasin aina automaattisesti, ei, kivusta huolimatta. Kävelin ja olin menossa tekemään uudestaan. Hammasta purren ja juomapullon kautta. Jos pystyin juoksemaan ja tekemään liikkeen, ajattelin olevani selvillä vesillä. Joskus siihen ei kuitenkaan pystynyt, vaan jalka petti alta. Niissäkin tilanteissa pakotin itseni ajattelemaan, että huomenna se on jo parempi.

Lääkärille mentäessä on jo vaikeampi perustella itselleen, ettei tässä ole pahasti käynyt. Koskaan en mennyt yksin, vaan aina oli joko vanhempi tai kaveri mukana. Tarvitsin henkistä tukea huonojen uutisten varalle.

Itse lääkärikäynnit menivät aikalailla sumussa, keskityin vain kuuntelemaan mikä olisi tuomio. Kun liikuntakielto napsahtaa, ajatukset siirtyy heti siihen milloin olisi seuraava kisa, jääkö leirejä välistä, ehtiikö tässä vielä kisoihin mennessä harjoitella tarpeeksi.

Nilkkojen takia ravasin lääkärissä vähän väliä. Loukkaantuneita päiviä oli paljon enemmän kuin terveitä ja harjoituksissa mentiin lähinnä särkylääkkeiden voimalla. Molemmat nilkat oli teipattuina ja niiden päälle piti laittaa vielä tuet. Siltikin sattui, mutta pystyi ainakin tekemään, kun ei tarvinnut miettiä meneekö nyt nilkka uudestaan. Urheillessa en edes muista hetkeä tai aikaa, jolloin minulla ei toinen nilkka olisi ollut vaurioituneena. Näin jälkikäteen koen sen kaiken olleen sen arvoista, mutta se miten tähän päädyttiin, on niitä harvoja asioita, joita kadun kovasti elämässä. On päiviä, jolloin pohdin millainen tilanteeni olisi, jos olisin vain hoitanut asiat paremmin.

Loukkaannuin nilkkojen kanssa ensimmäisen kerran pahasti 13-vuotiaana. Harrastin silloin vielä telinevoimistelua, mutta olin juuri siirtymässä TeamGymiin. Meillä oli oheisena balettia ja siellä teimme tuona päivänä saksihyppyjä. Viimeisiä hyppysarjoja tehdessäni, oikea nilkka ei tullut alas kunnolla. Kuului napsahdus. Säikähdin ja katsoin ympärilleni. Näytti siltä, ettei kukaan ollut nähnyt. Hyvä, olisihan se minun horjahdus ollut aika noloa katsottavaa. Otin askeleen oikealla jalalla ja vihlaisu sai minut puremaan huuleen. En kuitenkaan sanonut mitään balettiopettajalle, meillä oli muutenkin tunti jo loppumassa.

Jatkoin loppupäivän harjoituksia, joissa minulla oli ohjelmana voima sekä iso trampoliini. Koulun liikuntatunnilla käyneen tapaturman takia, minulla oli jo ennestään sormilastassa. En siis viitsinyt tuosta ”turhasta” sanoa myöskään valmentajalleni, vaan tein mitä minun olikin määrä tehdä. Trampoliinilla, jouduin kuitenkin toteamaan, ettei tästä tulisi yhtään mitään. Kysyin, voisinko tehdä pitkät venyttelyt. Se sopi valmentajalle, eikä hän mitään kysellyt syytä tähän.

Nilkan tilanne selvisi vasta myöhemmin illalla vanhemmille. Kotona ollessa nostin tuttuun tapaani jalat selkänojalle. Muistan kuinka äiti huudahti kauhuissaan, että mitä minulle on oikein tapahtunut. Nilkka oli niin turvonnut, ettei sitä nilkaksi voinut edes tunnistaa. Pallo jossa oli viisi varmasta. Lääkäriaika erikoislääkärille saatiin vasta seuraavalle päivälle. Tai sitä seuraavalle, nyt en kyllä muista sen tarkemmin.

Lääkärillä selvisi, että nilkan nivelsiteet oli ihan riekaleina, mutta eivät kokonaan poikki. Niitä ei kuitenkaan leikattu, vaan sain kuntoutusohjelman jota minun piti tarkasti noudattaa. Lisäksi tarkan määräyksen siitä, ettei nilkan päälle saanut laittaa painoa. Kepeillä piti kulkea. Kontrollikäynnillä katsottaisiin mikä olisi tilanne.

Kärsimätön ja tietämätön 13-vuotias Pauliina jaksoi viikon verran tehdä kuntoutusohjelmaa. Kepeillä käveleminen oli liian hidasta, joten välillä kävelin ilman. Mitä pahaa siitä muka voisi olla? Muutaman kerran juoksin kepit kourassa ratikkaan. En kertoisi kenellekään, kukaan ei saisi tietää.

Kontrollikäynnissä nilkka ei ollut parantunut niin kuin sen olisi pitänyt. Lääkäri tarkisteli ja kysyi kivuntasoa. Sanoin aina että ei satu, vaikka todellisuudessa sattui. Halusin vain niin kiperästi päästä tekemään, varsinkin kun uusi joukkue odotteli. Motivaatio tekemiseen oli aivan maksimissaan, sivussa olemiseen ei ollut mielestäni aikaa.

Tuosta alkoi sitten oma loukkaantumiskierre. Huolimattomuus, kärsimättömyys ja myös välinpitämättömyys kuntoutusta kohtaan silloin 13-vuotiaana rokottivat koko voimistelu-uran. Edelleenkin nilkat menevät mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ja välillä kiputilat iskevät.

Kun urheilija loukkaantuu, on se fyysisen taiston lisäksi aikamoista henkistä taistoa. Pettymys, turhautuneisuus ja semmoisen oman paikan löytäminen iskevät todella vahvasti päällimmäisiksi tunteiksi. Varsinkin pitkäaikaiset loukkaantumiset syövät sisältäpäin. Epätoivo siitä, pääseekö koskaan takaisin tekemään, on suuri. Kuinka löytää halua ja sisäistä motivaatiota kuntoutuksen tekemiseen? Entä kun ei pystykään heti tekemään sitä mihin jäi?

Joukkuelajissa koen, että paras tuki on joukkue. Harjoituksissa paikalla oleminen ja yhteisiin aktiviteetteihin osallistuminen pitävät intoa yllä. Onhan se rasittavaa ja turhauttavaa katsoa, kun muut pääsevät tekemään temppuja, mutta samalla ei ainakaan tarvitse kokea että jää jostain paitsi. Myös edes jonkun asian tekeminen harjoituksissa, oli se sitten voima tai huoltavaa, saa tunteen siitä että ainakin on mukana. Tehdä mielikuvaharjoitusta omista liikkeistä samalla, kun muut tekevät suorituksiaan. Jollain tavalla olla mukana ja osa harjoitusta sekä näin myös joukkuetta.

Toinen iso tuki on valmentaja. Se kuinka valmentaja suhtautuu loukkaantuneeseen, on iso vaikutus. Myös loukkaantuneille on mielestäni hyvä keksiä jotain tavoiteltavaa. Olkoon se sitten yksittäinen vaikeusosa, tietyn voimaliikkeen onnistuminen tai vaikka spagaatin pohjaan saaminen. Joku mihin loukkaantunut voi keskittyä täysillä. Myös valmentajan kanssa keskustelu on hyvin tärkeää tai ainakin tunne siitä, että voi tulla keskustelemaan jos vähääkään tuntuu siltä. Tuntuu ihan kivalta nimittäin joskus kuulla, että se on ihan okei että ärsyttää. Se että tuntuu turhauttavalta. Se että harmittaa. Minusta ne vain kertovat siitä, että urheilulla on merkitystä. Se on tärkeää sinulle ja sitä kannattaa vaalia.

Loukkaantuneelle on hyvä myös muistuttaa, että loukkaantumiset kuuluvat valitettavasti urheiluun. Itse voi päättää haluaako kääntää loukkaantumisen itselleen voimavaraksi vai antaa sen lannistaa itseään. Loukkaantuminen onkin monesti henkisesti raskaampaa kuin fyysisesti. Sen takia hyvä ja positiivinen tukiverkosto, rehellinen puhe loukkaantumisen tilasta sekä tekemisen keksiminen ovat todella tärkeitä asioita vaikka loppupeleissä urheilija joutuukin itse selviytyä loukkaantumisesta.

Kerron itse usein oman tarinani, varsinkin kun kyseessä on ensimmäinen vähän pitkäaikaisempi loukkaantuminen. Se on mielestäni opettavainen kertomus siitä, mitä tapahtuu, jos niitä ärsyttäviä lääkärin ohjeistuksia ei noudata. Mitä tapahtuu, kun laiminlyö kuntoutusohjeet. Mitä tapahtuu, kun kieltää itseltään koko loukkaantumistilanteen, eikä toimi rehellisesti sen tilanteen mukaan.

Loukkaantumiset ovat aina vaikeita, varsinkin joukkuelajissa kun tilanne kosketaa myös muita joukkuelaisia. Valmentajalle se on yksi pahimmista peloista. Kun lääkärikäynnin jälkeen saa viestin tai puhelun vanhemmilta, tulee siitä aina aikalailla epätoivoiseksi. On kuitenkin muistettava, että loukkaantuneella tilanne on kahta kauheampi. Siksi pyrinkin pitämään positiivista ilmapiiriä ja asennetta parantumiseen, jolloin loukkaantuneella urheilijalla itsellään on mahdollisuus päästää niitä negatiivisia ajatuksia ulos itsestään.

Meillä tytöillä pahin pelko sen lisäksi ettei pääse tekemään, on kisoista poisjääminen. Silloin tulee tärkeäksi nostaa esille juuri tuon tauon ja kuntoutuksen tärkeys. Jos nyt maltat olla poissa ja tehdä kaikki oikein sekä huolella, paranet nopeammin. Jos nyt teet kivusta ja loukkaantumisesta huolimatta, pitkittyy tuo koko prosessi sekä voi pahimmassa tapauksessa ajaa lopettamiseen. Ja tässä on myös hyvä sääntö meille valmentajille. Myönnän, että tuntuu ihan hirveältä ottaa kisakokoonpanosta pois tyttö, joka on loukkaantunut. Myönnän että olen päästänyt tytön kilpailemaan, vaikka välillä on ollut hyvinkin kyseenalaisia tilanteita. Aina kuitenkin lääkärin luvalla. Myönnän että olen antanut voimistelijan tehdä, vaikka tiedän ettei hän kerro kuinka paljon oikeasti sattuu. Myönnän että olen ottanut voimistelijan pois tekemästä, vaikka tämä kovasti inttäisi ettei sattuisi. Myöhemmin on selvinnyt että on ehkä sittenkin vähän sattunut tekeminen.

Valmentajat, voimistelijat sekä kotona olevat tukijoukot, muistakaa tämä: Loukkaantuminen on fyysisen kivun lisäksi vahvaa henkistä taistoa sekä kasvamista ihmisenä.