Mikä on minun yksi vahvuuksista?
Mun piti tulla heti lauantaina kertomaan meidän viime viikon Levin-reissusta, mutta luonnollisesti elämä otti vallan. Tähän saattoi vaikuttaa poikaystävän lähteminen Costa Ricaan heti sunnuntaiaamulla töihin välitön palaaminen ja sellainen lomapöhnäisyys. Koko viikko on ollut hommaa jos toista, joten se aika on jälleen luonnollisesti valunut sormista läpi. Ei vain millään meinaa se 24 tuntia riittää, miten Beyonce tai Kardashianit siihen pystyvät? Rahalla luultavasti…
Mulla on nyt viimeiset pari viikkoa ollut itsetunto todella maassa. On tuntunut siltä että epäonnistun jokaisessa asiassa, mistään ei voinut olla tyytyväinen ja noh, tunsin itseni paremman sanan puutteessa ihmisroskaksi. Tähän ovat johtaneet monet pienet asiat, pieni alkava stressi, väsymys sekä itsekriittisyys. Olenkin hyvin tietoinen siitä, että olen itseni pahin kritisoija. Sitten kun sille mielelle päästään, niin se on menoa sitten. Ei auta muiden kehut tai puheet, vaan koska koko homma lähtee itsestäni, on myös se muutos lähdettävä itsestä.
Leviltä palattua on onneksi niitä positiivisia vilauksia näkynyt ja alkaa päivä päivältä tuntua paremmalta. Tuo pieni irtiotto elämästä ajoi selkeästi siis asiansa. Käännös kohta tuli kuitenkin koettua tänään missäs muuallakaan kuin töissä.
Meillä alkoi harjoitukset olla aikalailla lopuillaan, viimeisiä vietiin. Aloin jo haaveilla kotona odottavasta avokadosta sekä postissa olevasta paketista. Vielä viimeiset kannustukset ja pääsisi vain olemaan omissa oloissa. Yhtäkkiä kuului tömähdys, jota seurasi kiljunta, joka muuttui rääkymiseksi. Kaikki ihokarvat pystyssä, tärykalvo kiputilassa käännyin katsomaan huudon suuntaan. Pieni tyttö seisoi matolla kiljuen kivusta. Kaksi lähempänä olevaa valmentajaa ryntäsi paikalle, toinen lähti juoksemaan vahtimestareiden luokse ja ambulanssia hoitamaan. Toinen meni tytön luokse.
Käännyin ympäri ja näin kaksitoista kauhusta kankeana olevaa tyttöä. Menin välittömästi rauhoittelemaan omia tyttöjä ja yritin saada heidän ajatukset muualle. Osa oli valahtanut aivan valkeaksi, osa vain tuijotti eteenpäin. Pian sain kuitenkin tytöt liikkelle ja pystyin keskittymään enemmän ympäristöön. Pieni tyttö ei enää huutanut, mutta hänen luonaan oleva valmentaja viittilöi minua luokseen.
En tiennyt tytöstä mitään, en ollut koskaan muistanut nähneeni häntä. Näin kuitenkin heti, että shokkitilaan oltiin vahvasti menossa, ellei siellä jo oltu. Rauhallisella äänellä aloin juttelemaan tuntemattomalle tytölle yrittäen saada hänen ajatuksia muualle. Emme kommunikoineet toisen valmentajan kanssa, tiesimme kumpikin tasantarkkaan mikä oli kummankin rooli. Rauhoittelin tyttöä, kyselin häneltä koko ajan ja yritin saada hänet ajattelemaan muuta kuin kipua hänen kädessä. Paikalle tullessa olin luullut että kyse oli perinteikkäästä sijoiltaanmenosta. Ehei. Vaikka en lääkäri ole, näki kyllä että koko käsi oli aivan sohjona. Jos olette nähneet Harry Potterissa, kuinka Harrylta vahingossa poistetaan luut koko kädestä, on teillä kuva siitä, miltä tuon pienen tytön käsi näytti. Paitsi että tässä ei ollut kyse luidenpoisto taikuudesta, vaan ihan tosielämästä.
Koko tilanne tuntui kestävän todella kauan, vaikka todellisuudessahan kaikki tapahtui nopeasti. Olen kuitenkin aivan 100% varma, että tuo ambulanssin odotteluaika on ollut tuon pienen tytön elämän tuskallisin ja pisin aika. Häntä kantaessa ensiapumiehille pää oli aivan tyhjä. Vaikka tuosta tapauksesta on vain muutama tunti, tuntuu siltä kuin kyseessä olisi vain uni. Kaikki meni niin nopeasti mutta niin hitaasti samaan aikaan. Ei sitä sen paremmin oikein pysty selittää.
Luonnollisesti kävimme tuo tapauksen omien tyttöjen kanssa läpi. Keskustelun seurauksena aloimme muistelemaan aikaisempia vastaavia tapauksia. Sen seurauksena aloin ajattelemaan itseäni näissä tilanteissa. Saatan olla aikamoinen hermoraunio välillä, stressihirviö ja tunteeni heilahtelevat nollasta sataan. Olen kuitenkin myös todella kylmähermoinen ja juuri tällaisissa loukkaantumis-/onnettomuustilanteissa osaan pysyä rauhallisena sekä järkevänä. Aivan kuin minusta kuoriutuisi kriisien hetkellä vastakohtainen ihminen, mikä olen monesti itseni kanssa päänsisällä. Se on mielestäni aika hieno piirre minussa.
Joten tästä lähtien aion ylpeänä kertoa, kun minulta kysytään omia vahvuuksia, että olen hyvä kriisitilanteissa. Sen takia myös halusin kirjoittaa tämän hetken ylös, jotta kun taas ollaan siellä kaivon pohjalla niin muistan tämän hetken. Näihin sekaviin tunnelmiin sekä mietteisiin on hyvä päättää tämä päivä ja mennä nukkumaan. Ensi kerralla toivottavasti palaillaan nopeammin sekä vihdoin Levi-matkasta kertoen. Pitää kuitenkin muistaa minun kohdalla, että maalis-huhtikuussa on vuoden stressistä 80% käytössä…
