Milloin viimeksi sanoin itselleni rakastavani itseäni?

Olen vuoden vaihtumisen jälkeen huomannut pohtivani paljon asioita. Nauttinut niistä syvällisistä keskusteluista, jotka usein osuvat yön pikkutunneille. Joskus saatan istua bussissa ja uppoutua omiin ajatuksiin niin, että ajan pysäkin ohitse. Välillä aamulla herätessä parannan pääni sisällä maailman.

Montenegrossa ollessa Nikke esitti yhtenä iltana kysymyksiä jotka liittyivät omaan elämään sekä omaan ajatteluun itsestämme. Näitä jäin pohtimaan myös jälkikäteen ja löysinkin itseni viimeisenä iltana katolta katselemassa maisemia ja pohtien asioita. Niinpä ajattelin pistää täälläkin pystyyn pientä pohdintaan. Ei mitään vakavaa, mutta koen saavani ajatukset paremmin esille kirjoittaen. Eikä pienestä keskustelusta haittaakaan olisi. Välillä pohdintaan auttaa se vastapaino, joka tuo taas uuden näkökulman asioihin.

Tämä siis pienenä alustuksena siihen, miten tähän on päädytty.

Milloin viimeksi sanoin itselleni rakastavani itseäni?

Rehellisesti vastaten en edes tiedä olenko koskaan sanonut. En ole tainnut edes ajatella noin. Herää vain yksi kysymys: Miksi? Ja se onkin todella hyvä kysymys.

Ensimmäisenä tulee mieleen, etten tarvitse sitä. Minun ei tarvitse sanoa itselleni rakastavani itseäni koska tavallaan tiedostan sen. Se tuntuisi jotenkin hölmöltä sekä samaan aikaan jopa turhalta. Ihme hempeilyltä. Silti on joskus niitä päiviä että tiedän tarvitsevani juuri tuota. Sitä että sanon itselleni rakastavani minua juuri sellaisena kuin olen. Koen elämässäni ainakin tällä hetkellä että olen itse se pahin epäilijä. Kuulostaa hassulta, miten voi olla mahdollista että olen itse loppujen lopuksi epävarma siitä rakastanko minä minua? Sitä luulisi että tietää mitä itse tuntee, mutta näköjään ei.

Koen että yhteiskunnalla on myös osansa tässä. Itsensä rakastaminen muutetaan itserakkaudeksi, jota pidetään paheellisena. Sitä katsotaan vinoon, eikä siitä tykätä. Itsensä kehumista muille katsotaan pahana ja kehu-sana muuttuu herkästi kerskumiseksi. Kerskua-sanalle löytyy synonyymiksi, leuhkia, leveillä, rehennellä, mahtailla, pöyhkeillä jne. Jokaisesta noista tulee todella negatiivinen kuva. Miksi ei siis tuo sana voisi muuttua vaikka kehua-sanan synonyymiksi onnitella? Minulle tulee ainakin heti paljon positiivisempi kuva. ”Ei se toisen onni ole itseltä pois.”

Uskon siihen että meillä on vain yksi elämä. Olen asennoitunut tuohon ajatukseen jo varsin nuoresta iästä. Pyrinkin elämään elämäni niin etten katuisi mitään. Jokaisesta teosta ottaisin kyllä vastuun, joko juhlien sitä tai vastaavasti tarvittaessa pahoitellen. Pahojen asioiden tapahtuessa yritän jatkaa elämää eteenpäin kuluttamatta siihen liikaa aikaa. Välillä onnistun siinä, joskus pahat asiat palaavat takaisin kummittelemaan menneisyydestä.

Oman elämäni fakta on se, että ainoa ihminen joka tulee olemaan koko elämässäsi, olet sinä itse. Miksi siis et rakastaisi sitä ihmistä kenen kanssa tulet viettämään loppuelämäsi 100 % varmuudella?

Näiden pohjalta alan tulla siihen tulokseen, että rakastan kyllä itseäni. En ole asiaa koskaan aikaisemmin ehkä sen enempää ajatellut, mutta niin se vain näyttää olevan.

Rakastan sitä kuinka voin käpertyä peiton alle omien ajatuksieni kanssa ja pohtia maailman puhki.

Rakastan sitä kuinka olen alkanut oppia pitämään itseäni kauniina ilman ripsienpidennyksiä tai meikkiä.

Rakastan sitä kun ylitän itseni ja tunnen siitä niin suurta ylpeyttä, että välillä lähtee tapahtumasta kertominen lapasesta.

Rakastan sitä kuinka hemmottelen itseäni.

Rakastan sitä kuinka vahva tuki olen perheelleni.

Rakastan sitä kuinka paljon välitän lähelläni olevista ihmisistä ja kuinka olen valmis tekemään heidän eteensä mitä vain.

Rakastan sitä että osaan antaa anteeksi.

Rakastan sitä että kaikista epäilyistä huolimatta teen juuri sitä mistä tykkään.

Rakastan sitä kuinka joka päivä otan itselleni sen oman ajan vaikka olisi kuinka kiire.

Rakastan sitä että olen uskollinen itselleni.

 

Milloin sinä olet viimeksi sanonut rakastavasi itseäsi?