Historia ja etenkin linnat ovat aina kiehtoneet minua. Lapsenakin veljen kanssa leikit sijoittui seikkailutarinoihin, puusta tehtyihin miekkoihin sekä pahvilaatikoista rakennettuihin linnoihin. Mistään prinsessaleikeistä ei kuitenkaan ollut koskaan kyse. Isosiskona otin aina sankarinroolin, veljen ollessa avustaja.

Ei siis ihme, että jäin välittömästi koukkuun Tudorsiin ja nyt Netflixissä pyörii puolestaan Valtiatar. Sattumalta perustuvat vielä aivan samaan aikaan, vain Euroopan toislta puolilta. Olenkin monesti todennut vitsillä, että synnyin väärään aikakauteen. Vitsillä siinä mielessä, että tiedostan kyllä, ettei todellinen historia ole aivan yksiin sarjojen kanssa.

Olinkin ihan innosta pinkeänä, kun Sintra nousi yhdeksi ehdotukseksi nähtävyyksien suhteen. Tosin pakko myöntää, että jouduin googlea käyttämään. En nimittäin luonnollisesti ollut ottanut etukäteen mistään selvää, joten vaikka Sintra kuulosti tutulta, ei se oikeastaan kertonut minulle mitään. En myöskään liikaa halunnut katsella netistä kuvia, vaan halusin kokea kaiken aidosti itse.

Kuvat eivät kerro sitä loistoa, ihmetystä ja maagisuutta, mitä tämä Palácio da Pena tarjosi. Se on aidosti koettava itse ja me todellakin koettiin se. Huomaamatta vierähti monta tuntia palatsia ihastellen, kuvia ottaen ja muutenkin sitä kaikkea vain yksinkertaisesti ihmetellen. Vaihteleva sää ei haitannut, se teki tuosta kaikesta jotenkin vielä enemmän loistokkaamman. Yhtenä hetkenä satoi kuin saavista, seuraavana hetkenä aurinko paistoi taivaalta.

Pelkästään palatsin ulkokuori luo Disney-prinsessa tunnelmaa. Sadunomainen arkkitehtuuri hämmästyttää ja yksityiskohtia on yksityiskohtien perään. Ei siis ihme, että paikka vilisi turisteja, vaikka sesonkiaikana ei edes oltu. Päädyttiin siis taktikoimaan niin että mentiin mahdollisimman aikaisin palatsiin kiertelemään ja jätettiin lähellä oleva luonnonpuisto myöhempään päivään. Näin vältyttiin siltä pahimmalta ruuhkalta.

Luonnonpuistosta tulossa oma juttunsa erikseen, oma tarinansa siitäkin jaettavana.

Sisällä loisto ja tarunomaisuus vain jatkuivat. Monta eri kulttuuria yhdistettynä ja jokaisella huoneella oli tarina kerrottavana. Sokkeloinen palatsi, jonka kuitenkin pystyi järkevästi kiertämään. Voin vain kuvitella kuinka monta salakäytävää tuolta löytyisikään jos aivan vapaasti pääsisi kulkemaan.

Palatsi sijaitsee hyvin korkealla, joten luonnollisesti myös näkyvät olivat henkeäsalpaavat. Niitä pystyi pitkänkin aikaa ihastella ja tuntea, kuinka huolet sisällä vain lähtivät tuulen mukana pois. Kaukaa näkyi jonkun suojelijan patsas vastakkaisen vuoren päällä. Arvuuteltiin kenenköhän jumalan tai suojelijan kuvasta oikein oli kyse. Googlen avulla tämä olisi varmasti selvinnyt, mutta päätettiin jättää tieto meidän oman mielemme varaan.

Vaikka en koe pelkääväni korkeuksia, niin joillain kapeilla muureilla kävellessä tuntui kyllä vatsanpohjassa. Liimauduimme aivan seinään kiinni muurilla liikkuessa ja kauhistelimme kuinka jotkut antoivat pienten lasten juosta tuolla vapaina.

Tuntuu aina jotenkin absurdilta ajatella, että ihminen on pystynyt rakentamaan tuollaisen taideteoksen. Palatsi sijaitsee hyvin korkealla ja kuten jo mainittua, sen yksityiskohdat ovat hulppeitta. Kun ottaa vielä rakennusajan huomioon (1800-luvulla valmistunut), on vain pakko ihmetellä tuota kädentaitoa. Toisaalta onhan ne pyramiditkin saatu orjien voimin rakennettua. Ei siis epäilystä ettei tässäkin olisi käytetty jotain kyseenalaisia työmetodeja.

” you are only as touched by the magic of this life as you want to be ”