Päiväretki Kotoriin
Matkan toinen retkipäivä sijoittui Kotoriin, johon meillä oli sellaiset reilu tunnin ajomatka. Matkaan lähdettiin todella pikaisesti, yhtäkkiä hirveä härdelli valtasi kämpän. Tuntui siltä kuin kaikki sinkoilisivat milloin mihinkin ja jossain vaiheessa ei oikein tiennyt mitä tässä nyt oikein tapahtuu. Pian oltiinkin jo tien päällä ja autossa sitten alkoi pohtiminen siitä, oliko kaikki tarpeellinen varmasti mukana.
Automatkalla kuunneltiin paikalliselta radiokanavalta hittejä ja ihasteltiin maisemia. Päätettiin oikaista menemällä autolautalla ja käyttää voitettu aika Tivat-kaupungin läpiajoon. Niin siinä kuitenkin sitten lopulta kävi, että jouduttiin ruuhkaan. Pahinta ruuhkassa oli tunnelin sisään joutuminen ja vaikka minua eivät tunnelit normaalisti ahdista, niin ei sinne kyllä kauhean pitkäksi aikaa halunnut jäädä. Valoa ei edes näkynyt tunnelin päästä ja tulihan siinä autossa sitten heitettyä erilaisia romahdus-mietteitä.
Mulla ei oikeastaan ollut hirveästi hajua päivän ohjelmasta tai Kotorista ylipäätänsä. Yksinkertaisesti ei vaan jaksanut ottaa selvää ja googletella minkälaisesta kaupungista olisi oikein kyse. Sen verran tiesin kuitenkin että tiedossa olisi pitkä kapuaminen korkealle katsomaan kaupunkia sekä jotain vastaavaa. En siis osannut ollenkaan odottaa Vanhaa Kaupunkia tai isoa ostoskeskusta.
Reput pakattiin täyteen vettä ja yksi Elovena-patukkakin oli päässyt retkelle mukaan. Lippis oli visusti päässä ja aurinkorasvat levitetty iholle. Ei siis puuttunut muuta kuin porukan kokoaminen. Luonnollisesti 11 henkilöä matkalla tuo omat haasteensa ja meitä lähti sitten lopulta 8 hengen porukka kohti noita kavuttavien portaiden alkupäätä.
Portaita ehdittiin kavuta kahden kaistaleen verran, kun eteen aukeni portti jonka yläpuolella luki isolla 8€. Siinä vaiheessa meistä osa pisti jalkoihin stopit. Totesin että minulla ei ole noin suurta hinkua portaiden kiipeämiseen tässä lämmössä, että maksaisin siitä 8 euroa. Pojilta tuli heti tokaisu, että läheltä löytyy toinen reitti ylös. Päätettiin Emman kanssa lähteä poikien matkaan ja kohti tuntematonta.
Toinen reitti löytyi ja hetken siinä pohdittiin että onkohan tämä ihan laillinen. Jonkun hylätyn tehtaan tyylisen taakse kiertäminen ja epämääräistä polkua kulkeminen toi oman jännityksensä. Eteen aukeni epäilyksistä huolimatta kivikkoinen tie, joka kulki ylöspäin todella kaarrellen. Sovittiin että kävellään joku 20min ja sitten takaisin alas.
Alku lähti hyvin ja ajattelinkin että nämä ovat taas niitä asioita, joissa mieli voittaa kropan. Kyllä tuonne ylös pääsisi helposti. Pidettiin eurotempo päällä ja ylös kivuttiin mutka mutkalta. Kun 20min oli kulunut, päätettiin jatkaa ylöspäin. Sitten se kuumuus iski. Vettä join, mutta askel painoi silti. Päätä alkoi särkeä, yritin työntää sen kivun toisaalle ja keskittyä ylös kapuamiseen. Emman kanssa tsempattiin toinen toistamme ja oli se oma reppu jossain vaiheessa jonkun muun selässä kannettavana.
Eurotempo muuttui sellaiseksi selviytyjien tahdiksi. Varjoissa pidettiin pikku taukoja ja ylös kavuttiin etappi kerrallaan. Joka kerta ajattelin ensiksi että tämä on sitten viimeinen, tätä pidemmälle en mene. Kuitenkin stopin kohdalla mietin, että kyllähän sitä vielä seuraavalle stopille jaksaa. Hylätyn kahvilan kohdalla pidettiin pidempi tauko. Pojat katselivat kartasta, mihin tie veisi ja me nautittiin Emman kanssa maisemista. Vähän myös ylpeiltiin siitä, kuinka oli jaksettu niinkin pitkälle. Tuli aika itsensä ylittänyt olo.
Meidän matka jäi juuri siihen kahvilalle, sillä Kalle totesi että mutkia olisi vielä monta jäljellä. Alaskin oli päästävä ja oltiin Emman kanssa jo sen verran tyytyväisiä suoritukseen, ettei ylemmäs kipuaminen enää houkuttanut. Plus kylmä vesi houkutteli ja päänsärky oli iskenyt entistä kovemmaksi. Pojat jatkoivatkin matkaa ja me jäätiin vielä nautiskelemaan maisemista. Maisemista nautiskelu oli selkeästi tämän matkan teemoista. Niistä ei vain saanut tarpeekseen.
Myöhemmin meille selvisi, että n. 5min kapuamisen päässä olisi ollut meidän ”maali” ja kohtaamiskohta tuolle viralliselle 8€-maksavalle kapuamiselle. Eli reittivalintamme oli kuin olikin loppupeleissä ilmainen sekä laillinen.
Kovan kapuamisen, kuumuuden ja yleisestikin vain vatsa huusi nälkää. Osa oli jo ehtinyt kokoontua erään ravintolan luokse, johon lopulta saatiin koko meidän 11 henkinen porukka kasaan. Cattaro oli ravintolan nimi ja sijaitsi Vanhassa Kaupungissa heti sisälle tullessa.
Lista tuli aika nopeasti selattua nälän takia ja päädyin ottamaan pinaattipastan. Se oli vaihtoehtona ihan ok, suolaa sain kyllä lisäillä kuin viimeistä päivää. En ikinä ole elämäni aikana joutunut suolaa lisäämään, en edes ranskalaisiin. Nyt keho kaipasi sitä todella paljon tai sitten ruoasta aidosti puuttui suola. Mikä sitten olikaan syynä, niin heti maistui paljon paremmalta.
Hinta-taso oli kalliimpaa kuin meidän lähellä olevissa ravintoloissa. Edelleenkin pysyttiin reippaasti Suomen alapuolella. Tuolle annokselle ja siihen vielä limu päälle oli hintaa vähän päälle 10€. Oli tuo kuitenkin pikaruokalaa reippaasti parempaa ruokaa.
Takaisin tullessa käytiin vielä pulahtamassa meressä. Se jäikin viimeiseksi meressä uimiseksi. Jälkikäteen mietittiin huvittuneina että miten voi olla mahdollista että oli niin tärkeää hommata kämppä, joka sijaitsisi meren lähellä, kun kuitenkin uitiin lähinnä altaalla? Kämpän haasteellinen sijainti tosin vaikutti tähän, plus se että altaalta oli ihan mielettömät näkymät.
Yksi autohan jälleen takaisin tullessa sanoi itsensä irti. Me muut autot olimme tällä kertaa jo sen verran liikkeellä, ettei takaisin kääntymisessä ollut mitään järkeä. He jäivätkin odottelemaan vuokraamon tyyppejä lähellä olevaan rantabaariin.
Illalla väsättiin kaikille tortilla-illallinen, pelailtiin pelejä ja käytin hyvin antoisa keskustelu kasvisruoasta. Yksi parhaimpia iltoja ja tuli ihan sellaiset kotibile-fiilikset. Niitä olenkin kaivannut, ei tuo baarissa oleminen ole viimeaikoina napannut yhtään.
Minun osaltani ilta päättyi siihen, kun nukahdin aurinkotuolille. Siitä poikaystävä kantoi minut sänkyyn osuen jokaiseen oveen ja seinän kulmaan. Nauruthan siitä tuli. Kun minut laskettiin sänkyyn, kysyin että ottiko hän kännykkäni siitä aurinkotuolilta. Totesi että en ja saat itse hakea. Edelleen äskeistä naureskellen hain kännykän ja nukuin yöni kasvoilla kunnon hymy.