Vielä muutama viikko sitten, kun sisätiloissa oleskelu aiheutti tukalan olotilan ja mielipahan kesäpäivien hukkaan heittämisestä, ystäväni saivat loistavan idean. Korupajan voisi yhtä hyvin pitää ulkona. Ei tarvittu muuta kuin lämmin kesäilta, Helsingin kaunein sisäpiha, korillinen herkkuja ja kolme askarteluvimmaista tyttöstä, niin korupajapiknik oli valmis! 

Nämä ovat juuri niitä hetkiä, joiden perään tulee sitten synkän talven keskellä haikailtua. 

Ostin heinäkuussa elämäni hienoimmat sandaalit, joilla sitten kävelinkin kuukauden putkeen. Olimme erottamattomat. Nyt sandaalit ovat jo useamman viikon lojuneet eteisessä hylättyinä, raukat. Jotenkin toiveikkaana odottavat siinä kesän paluuta. Viereen ilmestynyt kumisaapaspari kuitenkin todistaa, että syksy on virallisesti täällä.

Syksyn tulon huomaa siitä, että viikonloppuisin ei ole enää mitään pakottavaa tarvetta riekkua auringonnousuun saakka pihalla, vaan voi ihan hyvällä omalla tunnolla käpertyä kotisohvalle teemukillisen ja hyvän tv-sarjan kera. Kesän loppuminen on aina haikeaa mutta välttämätöntä. Hetken kestää se tyhjyyden tunne, kun tajuaa, ettei voikaan enää mennä meren rannalle uimaan tai puistoon piknikille, niin kuin on tottunut tekemään. Tai että on ylipäätään järjetöntä lähteä ulos ilman sukkahousuja tai takkia.

Lopulta kuitenkin aina löytää alkusyksyn viehätyksen. Sen uuden alun tunteen, kun voi taas laittaa elämänsä järjestykseen, aloittaa uuden harrastuksen, palata vanhojen pariin ja syödä edes ihan vähän terveellisemmin. Teekin maistuu syksyisin paljon paremmalta kuin kesällä.

Ja sitä paitsi, jos olisi aina kesä, ei olisi kesää ollenkaan. 

Seuraavaksi esittelen korupajapiknikin aikaansaannoksia. Hei siihen asti!