Tässä nyt sitä todistusaineistoa uusimmasta tekeleestäni. Ihanaakin ihanampi Pilven reunalla -villatakki se siellä valmistuu kuin itsestään. No, ei kai. Nyt tuntuu, että olen tehnyt tuota mustaa osaa jo ikuisuuden ja se vain levenee levenemistään, eikä ollenkaan etene. Toisaalta sehän oli tämän villatakin tarkoituskin, ikuisuusprojekti. Ja tekemistähän tässä riittää. Nyt 20 cm päästä saan selkäkappaleen valmiiksi, sitten neulon vielä etukappaleet, hihat ja jonkinlaisen napinläpinauhan. Sitten pitäisi vielä saada kappaleet kiinni toisiinsa, ommella napit ja…huh!

Ja jottei villatakki pääsisi ihan turhan nopeasti edistymään tässä viikonlopun aikana, tartun tänään suurimpaan haasteeseen hetkeen, eli aion opetella virkkaamaan. Ajatus on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun opettelin uudelleen kutomaan ja totesin sen ihmeellisen helpoksi. No, kutominenhan onkin aina ollut se pienempi paha. Virkkauksesta minulla ei ole muita muistikuvia kuin ne peruskoulun piiiitkät käsityötunnit, kylmän hikiset sormet, käsittämättömät koukerosilmukat ja se tunne, kun opettaja purkaa koko parituntisen aikaansaannokseni tuosta noin vain silmieni edessä. Phiuuuuu…

Illan haaste vaatii ainakin yhden virkkaustaitoisen ystävän, toisen kivan antamaan vertaistukea, yhden pullon punaviiniä ja pellillisen punajuuri-vuohenjuustopizzaa. Mukavaa ja sopivan haasteellista viikonloppua teillekin!