Aivan käsittämättömät pari viikkoa takana. Ollut vaikeaa ymmärtää, että mitä kaikkea tässä on tapahtunut, mutta onneksi nyt alkaa vähän helpottamaan. Kaiken pyörityksen jälkeen tuntuu hyvältä tietää, että elämä lopulta kuitenkin kantaa kävi mitä kävi. 

Viimeisen kuukauden aikana olen joutunut tekemään isoja päätöksiä. Olen kovasti yrittänyt miettiä, että mitä oikeasti haluan ja mikä on järkevää. En ole hakenut Suomen yhteishaussa opiskelemaan, mutta working holiday -viisumini loppuu syyskuussa. Kuukaudet Australiassa on juossut ihan varkain ja ajatus Suomeen palaamisesta iltojen pidentyessä ja kylmentyessä ei ole innostanut. Jotain (mielellään sellaista, mikä kuulostaisi vanhempienkin korvaan järkevältä) piti siis keksiä ja nyt olisi niin, että minusta tulee opiskelija Australiassa. 

Vaikka päätös lopulta oli aika helppo, vitkuttelin sen tekemisen kanssa. Opiskelu käy kukkarolle ja näin yhdeksän kuukauden jälkeen äidin karjalanpaistia on jo ikävä, mutta suurin syy vitkuttelulle oli se, että minua arvelutti tehdä päätöstä, joka ei ollenkaan kuulunut suunnitelmiin. 

Muistan useammankin keskustelun ajalta, kun työskentelin kuntosalilla ja minulta kyseltiin jatko-opiskelusuunnitelmista. ”Ei mitään kuntosaliin liittyvää”’ olin varma vastauksestani. 

Muistan myös, miten viisi yötä Australiaan saapumisen jälkeen istuin irkkupubissa. Toisella puolella pöytää istuva aussi kyseli, kuinka kauan aion viipyä Australiassa. ”Puolivuotta sen jälkeen lähden takaisin Suomeen lukemaan yliopiston pääsykokeisiin”, kun minulta kysyttiin, miksen opiskelisi Australiassa nauroin vastaukseksi. Aivan kuin minulla olisi kielipäätä opiskella englanniksi, sitä paitsi Suomessa opiskelu ei maksa mitään. 

Ja täällä sitä ollaan. Heinäkuussa alkaa yhdeksän kuukautta kestävät opinnot Australian college of sports and fitness -koulussa.

Tunteet olisi varmasti heitellyt paljon isompaa vuoristorataa, jos sille olisi ollut aikaa. Perheelle täällä on kuitenkin sattunut viime aikoina niin paljon, että energia on mennyt lähinnä arjen pyörittämiseen. Ensimmäisen vastoinkäymisen takia T joutui kävelemään kepeillä ja tällä hetkellä arkea värittää K:n ja W:n sairaalakäynnit palovammojen vuoksi. Kun vaihtoehtoja ei ole ollut, minä olen ollut se, joka on käynyt hoitamassa perheen ruokaostokset ja kuskannut vanhinta syntymäpäiville ja seissyt perjantai-iltana jalkapallokentän laidalla. 

Elämää ei tosiaan voi suunnitella, mutta onneksi kaikki alkaa pikkuhiljaa selvitä. Minulla on varma oli tuosta koulusta ja sairaalakäyntien pitäisi loppua tällä viikolla eli normaali arki häämöttää aivan nurkan takana. 

Ihanaa kesän alkua Suomeen, 

Sara