Itkua suihkussa

Porukka aina tasaisin väliajoin kyselee, että onko koti-ikävä. Välillä on tehnyt mieli makaronilaatikkoa ja varsinkin nyt ilmojen kylmetessä olen ajatellut, miten ihanaa olisikaan, jos pääsisi saunaan. Olen myös lämmöllä ajatellut ihmisiä Suomessa ja miettinyt, miten kivaa olisi päästä vaihtamaan kuulumisia kasvotusten ja moikkaamaan tuttuja. En ole kuitenkaan varsinaisesti kokenut potevani koti-ikävää, vaan olen ajatellut, että vaikka joitain asioita kaipaankin, niin olen nyt sellaisessa tilanteessa, että ne ei minulle kuulu. Tämä viikko on kuitenkin ollut poikkeus ja uskoisin, että olen nimenomaa potenut sitä kuuluisaa koti-ikävää. 

On täällä ennenkin ollut huonoja päiviä ja välillä on kiukuttanut, mutta siinä onkin kai se juttu. Nyt ei ole ollut varsinaisesti huonoa päivää tai tehnyt mieli tiuskia kenellekään, on vain ollut vähän sellainen olo, että mitenhän tässä nyt olisi. Ennustin reilu kuukausi takaperin ystävälle, että talvella tulee varmasti olemaan rankempaa, kuin mitä tähän saakka on ollut. Ihan sen takia, että Suomessa on nyt kesä ja kaikki tuntuu olevan hirveän onnellisia ja täynnä energiaa. Vappu ja ekat hellepäivät meni kuitenkin aivan sulavasti, mutta tällä viikolla suruisa olo on iskenyt ensimmäistä kertaa. 

En ole katsellut lentoja Suomeen, koska tällä hetkellä haluaisin menopaluun eli en olisi vielä lopullisesti valmis lähtemään Australiasta. Uskoisin, että sellaisella pidennetyllä viikonlopulla saisin myös Suomesta aivan tarpeeksi ja olisin valmis tulemaan takaisin Australiaan. Nyt täytyy kuitenkin hyväksyä, että se ei ole vaihtoehto. 

Ei olisi mitään ihanampaa kuin päästä halaamaan kaikkia rakkaita Suomessa, mutta juuri nyt ei ole sen aika. Vaikka ymmärrän, miksi ikävä iskee juuri nyt ei se oikeastaan auta tunteeseen. Tarvittiin aivan pieni vastoinkäyminen aamuun ja huomasin suihkussa (koska siellähän ne kaikki asiat vatvotaan ja suunnitellaan) itkeväni koti-ikävää ensimmäistä kertaa kahdeksan kuukauden aikana. Mietin vain sitä, miten kivaa olisi nähdä ihmisten kasvot ihan lähietäisyydeltä ja miten omalla toiminnallani estän sitä tapahtumasta. Itkuhan siinä pääsi.

En tiedä kumpi auttaisi enemmän: kaiken kivan puuhailu täällä vai valokuvien selaaminen, huokailu ja suomalaisen musiikin luukuttaminen. Olen toistaiseksi valinnut jälkimmäisen vaihtoehdon, mutta huomenna ryhdistytään jälleen. 

Terkkuja Suomeen, 

-Sara