Ikäkriisi

Se olisi sellainen juttu, että minä täytän vuosia huomenna. Huoleton teini-ikä päättyy ja minusta tulee aikuinen. Odotan, että kun huomenna herään, mielialanvaihtelut ovat poissa, kykenen ainoastaan järkeviin päätöksiin ja ihon kimmoisuus on kadonnut. Noin mustavalkoinen ja radikaali muutos ei tietenkään oikeasti tule olemaan, mutta sehän ei millään tavalla estä minua kriiseilemästä asiaa. 

Minulla on ollut aikaa valmistua kahdenkymmenen täyttämiseen koko alkuvuosi, mutta aika ei ole auttanut prosessissa. Kahdestakymmenestä, kun on vain kymmenen vuotta kolmeenkymppiin. Toinen kaksikymmentä niin olen neljäkymmentä. Ja tässä on nyt myös siis eletty yksi kolmasosa kuudestakymmenestä. Tiedän tai ainakin uskon ja toivon, että vanhempana naurattaa ajatella kahdenkymmenen täyttämistä isona asiana, mutta juuri nyt takerrun siihen ihan antaumuksella. 

Olen suhteellisen sinut sen kanssa, että en vielä ole saanut elämässä kamalasti aikaan, mutta sitä enemmän stressaa, että pikkuhiljaa olisi muuten parempi alkaa saamaan. Lehdissä höpötetään koko ajan siitä, miten syntyvyys on laskussa ja naiset siirtävät liian pitkään lasten hankintaa. Vaikka lapsien hankkiminen on viimeisimpiä asioita, mitä haluaisin tällä hetkellä tehdä, laskeskelen silti jo vuosia siihen, milloin pitäisi kulkea oikean herran kanssa käsikynkkää, etten hukkaa hedelmällisiä vuosiani. 

Vanheneminen pitäisi tietenkin ottaa positiivisena asiana vastaan, mutta silti se pistää hirvittämään. Vähiten lohduttaa kolmikymppisten sanat, että ei mitään hätää, kyllä sitä vielä ehtii kaikenlaista ja eihän heilläkään ole vielä omakotitaloa, haluamaansa koulutusta tai lapsia. Tekisi mieli huutaa vastaukseksi, että niinpä, mihin te olette sitten kaikki vuotenne tuhlanneet ja miten minä voin välttää tuon kohtalon? Kaikki vaan kuvailee, miten vuodet vierii hirveällä vauhdilla ja juuri sitä minä pelkään, että aika vain katoaa johonkin. 

Muistan, että pienenä ihmettelin aikuisten naisten roikkuvia rintoja ja mietin, että isona minäkin haluan tuollaiset. Nyt seison peilin edessä ja etsin kauhistuneena vanhenemisen merkkejä. Ei siinä mitään, jos otsassa on nyt kevyt ryppy, mutta miltä se mahtaakaan näyttää, kun ikää tulee vielä toiset kaksikymmentä vuotta? 

En ole yhtään valmis täyttämään kahtakymmentä ja olemaan aikuinen ja järkevä. Tahtoisin hirveästi olla kaikki paletit kasassa, mutta en koe olevani. Sen sijaan minulla on vain kamalasti kysymyksiä vanhenemiseen liittyen esimerkiksi uskaltaako ilman rintaliivejä kumartua vai alkaako tissit roikkumaan aikaisemmin, jos tekee niin ja missä vaiheessa ryppyvoide kannattaa ostaa? 

Näihin mietteisiin, 

-Sara