Kasvatusasiaa
Netistä, jos googlaisi niin löytäisi varmasti, vaikka minkälaisia neuvoja kasvatukseen. Tällä hetkellä on myös käynyt keskustelupalstat kuumana, kun on pohdittu saako lapsen suun pestä saippualla (jos et ole lukenut aiheesta uutisoitu mm. täällä: https://m.iltalehti.fi/kotimaa/201801292200704660_u0.shtml. ) Ja koska ollaan netin keskustelupalstoilla ei aihe tietenkään ole pysynyt vain siinä, vaan on alettu keskustella (väitellä ja riidellä) siitä, mitä on oikeanlainen kasvatus. Ajattelin työntää lusikkani soppaan ja pohtia kasvatusta lapsettomana (eli mistään mitään tietämättömänä), koska kuitenkin aressani ja työssäni tällä hetkellä isoissa rooleissa on kolme lasta, jolle pelisäännöt on määrännyt joku muu.
Voidaan olettaa, että ydinperheessä molemmilla vanhemmilla on lähtökohtaisesti yhtä paljon valtaa. Uusioperheessä taas saatetaan keskustella siitä, miten paljon äiti- tai isäpuolella on valtaa päättää lasten asemasta. Mutta mitäs sitten, kun au pairina hyppää keskelle valmiin perheen arkea ja pitäisi huolehtia perheen lapsista? Millainen vastuu siinä on? Mitkä on kenenkin oikeudet?
Itse koen, että perheen äidillä (työskentelen perheelle, jossa on yksinhuoltajaäiti) on aina tietenkin suurin valta, mutta helpoiten tilanteet hoituu, kun on yhteiset pelisäännöt selvillä. Vaikka huolehdin lapsista pitkiä aikoja päivässä ja olen vapaallakin heidän kanssa samassa tilassa, on lasten äiti oikeutettu tekemään kaikki päätökset yksin, jos niin haluaa. Mutta tässä tuleekin vastaan se puoli, että minusta on erittäin tärkeää, että työskentelen paikassa, jossa voin allekirjoittaa kaikki säännöt. Meillä lasten ruutuaikaa on rajoitettu, väkivalta on väärin ja nukkumaanmenoajat on olemassa. On myös helpottavaa tietää, että lasten äiti on luvannut seisoa minun sanojeni takana, jos jotain esimerkiksi kiellän lapsilta, on asia sen jälkeen kielletty.
Tuntuu oudolta käyttää sanaa kasvatus. Että minäkö, vasta pari vuotta sitten täysi-ikäistynyt tytön tyllerö kasvattaisin lapsia? Huolehdin, että on säähän sopivat vaatteet päällä, leikkaan kasviksia lounaslautaselle ja keskustelen siitä, miksi veljeä ei saa tönäistä, mutta silti kasvattaminen sanana tuntuu omituiselta. Olen ehkä mukana ja apukätenä lasten kasvatusprojektissa, mutta jostain syystä sen pelkän sanan kasvatus käyttö tuntuu liian isolta.
Jokaisella on omat käsityksensä siitä, millaista on oikeanlainen kasvatus. Sen lisäksi Suomen laissa on esimerkiksi kielletty väkivallan käyttö. Olen nuori, lapseton ja varmaan jonkun mielestä väärin kasvatettukin, mutta minun mielestä tuo laki riittää kertomaan sen, että väkivaltaa lapseen ei kuulu käyttää. Koska aiheesta on jo laki, on minusta ihan turhaa keskustella haittaako se pieni läimäisy vai ei. Muuten hyvässä kasvatuksessa on minusta kyse siitä, että pyrkii ajattelemaan lapsen parasta. Huolehtii, että lapsella on kaikki tarvittava ja turvallista olla.
Kasvatin tai en, niin minusta au pairin ja jokaisen aikuisen, joka on lapsista vastuussa vastuu ja oikeudet on samat. Pitää huolehtia lapsesta, mutta pitää myös kunnioittaa sitä, joka oikeasti on lapsesta täysin vastuussa eli huoltajaa. Tämä tapa tarkoittaa sitä, että kymmenen vuotias Sara inhoaisi tämän päivän Saraa aina kun suusta pääsee perustellessa ”koska minä sanon niin” tai ”koska minä olen aikuinen”. Mutta niin kauan, kun ajattelen lapsen parasta, kunnioitan hänen oikeuksiaan ja vanhemman tahtoa, uskon toimivani oikein. Suurimmalla osalla kerroista kymmenen vuotiaan Saran mieliksi myös perustelen kunnolla lapselle, enkä kuittaa asioita yhdellä lauseella.
-Sara
(postauksen kuvat: Pixabay)