Stressipallosta enemmän Nuuskamuikkuseksi

Kun tässä nyt mietin abivuotta ja sitä seurannutta kesää, en voi kuin ihmetellä, miten selvisin kaikesta. Rehellisesti sanottuna en tainnut ihan kokonaan selvitäkään. Elämä oli aikamoista sirkusta ja meno oli kova, kun saman päivän aikana tuli hymyiltyä posket kireänä, itkeskeltyä silmät punaisiksi ja naurettua, niin että happi oli loppua. 

Olen aina ollut todella huono sanomaan ei ja aina viihtynyt paremmin ihmisten seurassa kuin yksin. Ikinä ei myöskään ole ollut kyse siitä, että minulta olisi vaadittu liikaa vaan olen itse laatinut kaikki suorituspaineet itselleni. Nyt, kun kaikesta alkaa olla jo aikaa, alan ymmärtää, miten ankara olen itselleni ollut ja miten monta kertaa olen jättänyt uupumuksen huomioimatta ja paahtanut menemään. 

Viime keväänä luin kirjoituksiin, kävin töissä ja treenasin. Kesällä painoin kahdessa työssä ja treenasin salilla. Tein pitkiä työpäiviä, mutta olin onneksi viikonloput vapaalla. Kuitenkin muistan, että jotenkin onnistuin usein järjestämään myös esimerkiksi lepopäivät niin, että päivällä näin yhtä ystävää ja illalla kävin toisen kanssa kävelyllä ja sitten päivä olikin ohi ja starttasi uusi työn ja treenin täyteinen viikko. Paljon muuta en sitten muistakaan. Koska vain tykitin arkea menemään, on minulla varsinkin kesästä todella epätarkat muistot, mikä tuntuu oudolta, mutta ymmärrettävältä. 

Nukuin huonosti ja olin koko ajan pinna kireällä. Oli useampia kausia, kun saatoin herätä yöllä pariksi tunniksi, kun uni vain katosi jonnekin. Siitäkin muistan sen, miten hävetti, kun tiesin, että joku aamulla näkee whastapista, mihin aikaan olen ollut paikalla eli hereillä. Kesätöistä sopimisen jälkeen, minua pelotti kotona kertoa, mitä olin mennyt lupaamaan, koska tiesin, että päivien pituus kuulostaisi hirveältä. Kun piti lähteä näkemään kavereita, meikkasin peilin edessä ja itkeskelin, kun en olisi millään jaksanut lähteä, mutta ajattelin, että on pakko. 

Nyt, kun kirjoitan tuon kaiken ylös, hirvittää jotenkin vielä enemmän, miltä tuo kaikki kuulostaa. Todellisuudessa en siis mitenkään kokenut olevani onneton, mutta halusin vain niin kovasti ehtiä kaikkialle, että se kiire ja stressi sai halkeilemaan. En kirjoita tätä mitenkään niin, että haluaisin nyt saada minkäänlaisia päähän taputuksia tai kauhisteluja. Tuo kaikki tapahtui, pääsin tekemään töitä, joista pidin hirveästi, kehityin salilla ja vietin aikaa kavereiden kanssa, joita en nyt pysty näkemään pitkään aikaan. Eli tekisin siis kaiken kyllä varmasti samalla tavalla uudestaan tuossa tilanteessa, mutta nyt olen ymmärtänyt sen, ettei tilanteen kuitenkaan tarvitse luisua samaan pisteeseen. 

Olisi varmaan ollut ihan hyvä, jos olisin ymmärtänyt tämän jo aikaisemmin. Viime vuonna elin kuitenkin tosi vahvasti sillä asenteella, että kaikki tulee olemaan vain väliaikaista ja että myöhemmin helpottaa. Niin toki tekikin, mutta hiukset olisi varmasti paljon paksummat tällä hetkellä, jos olisi jo aikaisemmin ymmärtänyt levon tärkeyden. 

Täällä, kun kaikilla on niin omanlaiset aikataulut, tulee välillä onneksi sellaisia hetkiä, kun kenenkään kanssa ei natsaa ja joutuu olemaan yksin. Olen oppinut sietämään ja jopa nauttimaan yksin olemisesta ensimmäistä kertaa ikinä. Välillä on aivan parasta ottaa rennosti tai mennä ihan itsekseen katselemaan paikkoja. Tuntuu, että väsyneenä kieli olisi niin paljon solmussa, enkä ymmärtäisi mitään ympärillä tapahtuvasta, että välillä on pakko himmailla. Täällä on tullut myös vastaan niin monta pulmaa ja ongelmaa, joista kaikista on kuitenkin selvitty, että vihdoin uskaltaa luottaa siihen, että kaikki kyllä ajan kanssa järjestyy, eikä kaikesta tarvitse huolehtia just nyt.

Paljon on vielä opittavaa ja tuntuu siltä, että jonkun pitäisi ehkä opettaa minulle, miten se ”ei” ja ”no” lausutaan, mutta ihan hirveästi on asioissa menty eteenpäin. Niin paljon, että melkein pelottaa, että seuraako tästä vielä jotain pahaa, kun enää ei pompikaan stressipallona paikasta toiseen, vaan pysähtelee matkan varrella aina välillä kahville niin kuin Nuuskamuikkunen. 

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Miten olette uskaltaneet lakata stressaamasta, koska tällä hetkellä ehkä eniten stressaa se, ettei mikään stressaa? 

-Sara 

ps. Muistathan aina tykkäillä postauksista tuolta ylhäältä löytyvästä sydämestä