Suunnittelin jo häät
Olen huomannut olevani aika vahvasti sellainen nollasta sataan tyyppi. Joko haluan panostaa johonkin asiaan ihan täysillä tai sitten en ollenkaan ja tämä sama näkyy myös ihmissuhteissa. Ihastun todella helposti ja siinä vaiheessa, kun söpö barista ojentaa minulle vaihtorahoja, minä mietin, että ostetaanko me punainen vai hopea Volvo. Tuollaiset nopeat kohtaamiset onneksi myös unohtuu nopeasti, mutta niiden vähän pidempien kanssa rakentelen mielessäni en vain pilvilinnaa vaan kokonaista pilvikaupunkia.
Parisuhteita, ihmissuhteita, seksisuhteita, ystävyyssuhteita ja kaikkia niiden välimuotoja miettiessäni tunnen olevani todella ristiriitainen henkilö. Sanon, ajattelen ja tunnen aivan eri asioita, enkä tiedä huijaanko eniten itseäni, ystäviäni vai deittiäni, kun yritän sanoa, mitä haluan.
Olisihan se kivaa, kun olisi joku jonka kanssa laittaa ruokaa ja joku jonka t-paitoja voisi lainata. Olisi kivaa, kun joku olisi aina rannalla laittamassa aurinkorasvaa selkään ja joku, joka voisi ojentaa mausteet ylähyllyltä minun ulottuville, jottei aina tarvitsisi kantaa penkkiä kaapin eteen. Mutta sitten samalla olisi kamalaa, jos joku koko ajan kyselisi ja joku pettyisi ja pahoittaisi mielensä, kun minä en ehtisi tai muistaisi jotain.
Kuka nykyisin edes enää haluaa parisuhdetta? En tiedä, milloin olisin kohdannut pojan, joka olisi ilmaissut haluavansa jotain vakavaa. Eikä siis vakavaa minun kanssani vain ihan ylipäätään. Aina kerrotaan, että olisihan se kiva, kun olisi joku jonka kanssa voisi vakituisesti harrastaa Netflix&Chill, mutta sitten löytyy myös pitkä lista, että miksi ei sitten kuitenkaan. Voidaan kyllä käydä kahvilla, treenaamassa, flirttailla, puhua syvällisiä, tarjota takkia ja ihan mitä vaan, kunhan se ei ole mitään vakavaa. Halutaan, että toinen vastaa viesteihin ja on tarpeen mukaan tavoitettavissa, mutta ei haluta, että itseen kohdistuu samaa painetta.
Minusta on inhottavaa, jos asioista ei voida puhua ja puhutaan miten ”pallo on nyt sillä”. Deittailu tuntuu ihan ihmeelliseltä peliltä, jonka sääntöjä en osaa ollenkaan, koska en tiedä mitä voittaminen tässä pelissä tarkoittaa. Ja silti olen kuullut itseni sanovan tällä viikolla, etten halua hävitä. Hävitä mitä? Hävitä kenelle? Tuntuu siltä, että juuri tuo häviämisen eli satuteuksi tulemisen pelko on iskoistunut minulla todella vahvasti jonnekin ihan tuonne takaraivoon saakka ja sieltä se sitten saa minut käyttäytymään tietyllä tavalla.
”En mä kerkeä, kun mulla on koulu, työt ja sali”, ”Ei siinä olisi mitään järkeä, kun mä lähden sinne Australiaan” ja ”Ei missään vakavassa ois mitään järkeä, kun mä olen kuitenkin menossa takaisin Suomeen” Aina löytyy joku tekosyy ja silti meidän häissä olisi pioneja ja minulla pitsinen mekko. Mitkään häähaaveet ei tietenkään ole todellisia, enkä minä niitä ääneen voisi sanoa, koska on liian kiire vakuutella, että ei tässä mitään ja kunhan pidetään hauskaa ja hahaha haha ha.
Ja sitten kun junassa havahdun siihen, että hymyilen muistellessani toisen kertomaa vitsiä iskee pakokauhu. Että ei juuri tällaisia ajatuksia mieleen, ei mitään söpöjä juttuja, eikä mitään turhan kivaa. Tämän jälkeen alkaa armoton tinderin selailu, että saisi jotain häiriötekijöitä omiin ajatuksiin. Ja kuitenkin lopulta löydän itseni niin etten muista vastata tinder viesteihin, kun odotan sitä oikeaa viestiä muualta. Tuntuu, etten tällä omalla toiminnalla etene yhtään mihinkään suuntaan.
Kyttään puhelinta ja olen koko päivän kiukkuinen kuin ampiainen, kun sieltä ei ole tullut yhtään viestiä. Muutaman päivän päästä taas käyttäydyn kuin mikäkin mehiläiskuningatar ja pörrään ärsyyntyneenä, kun tuntuu, että niitä viestejä tuleekin likaa. Että en minä näin paljoa sitä huomiota halua.
Kun kukaan ei ole tarpeeksi, mutta toisaalta kaikki on liikaa ja treffeistä sopiminen parin viikon päähän tuntuu rajoittavalta lupaukselta, mutta toisaalta olen jo suunnitellut vihkivalat.
-Sara