Olipahan taas otsikko.

Taas poksutaan! 28+0 <3 ja tj 84 🙂

Näihin pariin viikkoon on kerennyt sisältyä paljon iloa ja paljon surua. Ilon aiheena on ollut se, että minusta tuli vihdoin ja viimein kummitäti ja sylikummikin vielä kaiken lisäksi. Ossin serkku sai tosiaan tytön kesäkuussa ja ristiäiset pidettiin Porissa viikko sitten sunnuntaina. Tytölle tuli nimeksi Saara Kristiina Möttönen. Ihanaa päästä vihdoin ostelemaan kaikkia tyttövauvan tavaroita ja lahjoja! En koe itseäni kovinkaan kirkolliseksi ihmiseksi, vaikka vuosia pyörinkin isosena kirkon tapahtumissa, joten kovin ”kristillistä kasvattajaa” minusta ei kyllä millään saa. Keskityn enemmän siihen lahjomispuoleen ja lapsenvahtina oloon sitä tarvittaessa.

Pieni päivänsankari <3

Mun oli tehny mieli ostaa hervoton loota mansikoita jo pitkään, mutta aattelin et ”no tuleeko niitä nyt sit kuitenkaan syötyä niin paljoa ja mahtuukohan tonne pakastimeen ees mitään…”. Sitten söin Ossin isällä purkillisen mustikoita vaniljakastikkeella ja sitten se marjahimo repesin ja marssitin Ossin mun kanssa Tammelan torille hakeen laatikot molempia sortteja kontrolliultran päätteeksi. Ossin mentyä töihin jäin sitten putsailemaan mansikoita ja purkitin pakkasseen molempia ties kuinka monta purkillista ja tein mustikkapiirakan, mustikka-mansikkarahkaa ja vielä jääkaappiin riitti kunnon kulholliset molempia napsittavaksi.

Erään aamun jättiaamupala, voin sanoa että oksetti jo puolivälissä mut ”teki mieli”…

Kontrolliultrassa kaikki oli kunnossa. Papu painoi jo 1090gr, iso poika <3 Ei tosiaan siis pelkoa mistään pienikokoisuudesta, enemmänkin nauratti että vartalon ollessa viikkoihin nähden sopivan kokoinen, oli pää jopa isompi kuin mitä viikot sanoivat. Minun pieni läskipää! Ihan äitiinsä tullut. Tämäkin lääkäri puhui radi-testeistä, mutta kovasti sanoin ettei mua ole niihin laitettu koska en kerkeä täyttää 25 vuotta ennen Papun syntymää, luojan kiitos. Annettiin siis asian olla, mutta jos myöhemminkin vielä Papu on paljon isompi kuin mitä viikot väittää niin ehkä tehdään jotain lisätutkimuksia, en tiedä, mutta ainakaan nyt ei oo stressiä mistään semmosesta.

Rv 27+2, en jotenki saanu mahaa näyttämään niin isolta kuin mitä se oikeesti on jo.

Sitten siihen surullisempaan kirkkovierailuun. Mun rakas pappani haudattiin viime lauantaina Virolahden hautausmaalle. Hautajaiset oli tosi kauniit ja menivät hyvin, jos nyt hautajaiset voi hyvin ylipäätään mennä. Mulla meni varmaan 10 räkäpaperia itkiessä, joista 4 ennenku oli edes kerinnyt tapahtua mitään paitsi että saavuttiin paikalle ja mentiin pällistelemään kakkukahvittelupaikkaa.

Pappa, Teemu ja miä joskus 90-luvulla mammalassa <3

Iskän kanssa Pitäjäntuvalla

Pikkuveli Teemu <3

Äiti oli hankkinut mulle ja Teemulle samanlaiset peilikuvaversiot tällaisista kukkakoristeista

<3

Ossi otti Papusta kuvan isopapan kanssa, valitettavasti ette ikinä kerenneet nähdä oikeasti <3

Tarjoilut oli tosi hyvät, ensin oli karjalanpaistia (johon en tietenkään edes koskenut), perunoita ja vihanneksia ruuaksi ja jälkiruoaksi ihan tajuttoman hyvää gluteenitonta täytekakkua ja muita herkkuja, papan kunniaksi tietysti pullaa jota piti aina olla <3

Eilen sunnuntaina Kymärissä oli tällainen ilmoitus <3

Nyt kun pappa on saatettu viimeiselle matkalle ja levolle, on aika katsoa eteenpäin ja odottaa seuraavan sukulaisen syntymää. Papan henki kulkee Papun mukana, joskin tää tulee olemaan tosi raskas ajatus vielä pitkän aikaa.

Huh huh, taas poksutaan rv 26+0. Toissapäivänä lauantaina näytti kännykän laskuri-app tälläistä lukemaa.

Apua.

Citymarketissa alkoi taas alennusrumbat, ni kipasin hakemassa kasan vaippoja. En tiedä kuinka monta pakettia pitäis olla mitäkin kokoa, mutta kaverin mukaan heidän pojallaan käytettiin 7-8 paketillista 2-koon vaippoja, joten ehkä nää tän hetkiset neljä ei riitä vielä mihinkään mut ainaki päästään alkuun. Ostin myös raskausajan napakorun, sillä pelkäsin että normaali koru rupeaisi kohta repimään napaa mahan pingottuessa ja saisin typerän ”turhan” arven sinne. Näyttää kyllä tosi pöljältä toi koru, mutta eipä sitä nyt kukaan kattele ja jos se auttaa niin jees. Enkä ilmankaan korua voi kuitenkaan olla, olin jonkin aikaa ilman normaalia korua kunnes rupesin kattelemaan sitä reikää että näyttääpä se pieneltä ja koitin laittaa korua takaisin, no eipä meinannut onnistua vaan jouduin runttaamaan sen läpi siitä reiästä niin että se oli useamman päivän taas kipeä. Näköjään mulla meinaa herkemmin mennä se umpeen, ja toista kertaa en todellakaan rupea sitä lävistystä ottamaan että näillä mennään, kun en siitä halua luopuakaan.

Perjantaina kävin kaverin kanssa ekaa kertaa tänä kesänä rannalla löhöilemässä. Vähän oli kyllä tuskasta koittaa makoilla eri asennoissa useempi tunti tän pötsin kanssa, kun mahallaan ei voi olla, selällään sattu alaselkään ja kyljellään oli vaan mursuolo. Olinkin sitten vähän turhan kauan vasemmalla kyljellä ja tottakai nyt mun koko oikea puoli kropasta on ihan punainen ja kipeä. Vähän on jo onneksi helpottanu, mutta vähän inhottavalta tuntuu siltikin. Mulla ei oo ollu omaa aurinkorasvaa, koska en käy ottamassa aurinkoa, enkä viittinyt myöskään yhden kerran takia hankkia niin lainasin kaverilta ja laitoin sitä vain mahaan ettei Papu kärtsää. Olipahan taas järkevää. T: Ravustunut pakastekalkkuna.

Päivän perimmäinen tarkoitus oli päästä testaamaan uutta Pätkis-jäätelöä, mutta kuinka ollakkaan, sitä ei löydy mistään. Joihinkin (niinkin isoon kuin Kalevan Prismaan) sitä ei oo tullut ollenkaan vielä ja joistain se oli jo loppunut aikoja sitten, ihan tavarantoimittajaa myöten. Ehkä vielä jossain välissä sitä kerkää maistaa. Otettiin sitten Omar-jäätelöpurkki, joka ei pettänyt sekään. Maistui juuri siltä miltä pitikin, kermatoffeelta. Nam.

Nyt on tullut johonkin supermuotiin nää tälläiset aikuisten värityskirjat, jotka kävin itellekin hommaamassa. Miähän oon aina tykänny väritellä kuvia, en osaa piirtää yhtään mitään, enkä nyt värityksessäkään oo mikään hyvä, mutta se on kivaa ja leppoista ajanvietettä. Onpahan mammalomalle nyt jotain tekemistä. 

Lauantaina tehtiin superpitkä reissu, kun ajeltiin Kajaaniin Ossin pikkuveljen inttivalaan. 5 tuntia per suunta, oon tosin ylpeä itestäni ettei tarvinnut tehdä yhtään vessapysähdystä menomatkalla, pääsisin varmaan raskaana olevien Guinnessin ennätyskirjaan? Paikalla oli ihan jäätävästi ihmisia, jos uusia sotamiehiäkin oli joku 1800 niin siihen vielä kourallinen läheisiä per pienimies. Aikataulussa oli jotain väärinymmärrystä, kaikki luulivat tapahtuman alkavan kello 12, mutta se alkoikin jo puolelta. Onneksi me kerettiin näkemään koko tapahtuma, kun porukkaa lappasi koko ajan lisää ja lisää kun siellä oli jo marssit käynnissä. Käytiin sotkussa vetämässä munkit ja oltiin menossa syömään hernekeittoa, mutta koska jonot olivat, yllätys yllätys, ihan valtavat niin jätettiin välistä ja lähdettiin takaisin kotiin.

Perjantaihin kuului valitettavasti muutakin kuin vain rantavalaana löhöämistä ja jäätelöä. Mun äiti soitti kesken auringonoton, että mun pitkään sairaana ja vuoteenomana ollut rakas pappa oli juuri kuollut. Pappa sairasti alzheimerin tautia, päällä oli jo elämänsä kolmas syöpä ja juuri äsken oli ollut myös keuhkokuume. Oli ollut hirveen rankkaa seurata, miten niin vahva mies kuihtui ihan hirveän nopeassa ajassa niin heikoksi. Tiedän ettei ihan viimeiset vuodet, ja varsinkaan kuukaudet, olleet enää oikein elämisen arvoisia, mutta nyt papalla on hyvä olla, missä ikinä onkaan. Nyt on jonkun toisen vuoro vallata sohva ja nojatuoli sekä ryövätä joulun alla piparitaikinasta vielä leipomaton osa. Jonkun toisen vuoro ajaa autoilla, rekoilla, takseilla, busseilla täällä maan päällä, kun pappa on ilmavoimien oma autokuski. Jos oisin jotain saanut vielä toivoa, niin että pappa olisi saanut kestää vielä ensi kevääseen, jotta se olisi nähnyt meidän pienen tulokkaan, vaikkei ehkä olisi juuri asiaa tajunnutkaan. Viimeisestä näkemisestä jäi kuitenkin hyvä muisto, vaikka välissä olikin ollut aivan liian pitkä aika, niin pappa muisti samantien kuka olen kun mamma sitä kysyi, sitä ei ollut kovin usein enää tapahtunut muutaman viime vuoden aikana. Nuku rauhassa <3