Ilmastokriisia vastustava tulee ennen pitkää pakostikin kysyneeksi kysymyksen: Missä määrin meidän pitäisi toimia vakiintuneiden yhteiskunnallisten käytäntöjen mukaisesti ja toisaalta missä määrin meidän pitäisi tuomita ja pyrkiä muuttamaan järjestelmää, joka ei tee riittävästi ilmastokriisin estämiseksi?

Vastaamisen vaikeutta havainnollistaa normatiivisen ja tilastollisen normaaliuden määritelmät: Ensin mainittu kuvastaa sitä, kuinka meidän odotetaan käyttäytyvän moraalisten periaatteiden nojalla ja jälkeen mainittu kuinka todella käyttäydymme. Ongelmana on se, kuinka tilastollinen normaalius, siitä huolimatta että siihen tukeutuminen ei takaa moraalista lopputulosta, tuo turvaa ja vakautta elämäämme, sillä olemalla tilastollisesti normaaleita me koemme olevamme osa suurempaa kokonaisuutta, joka suojelee itseään ja kaltaisiaan. Tilastollisen normaaliuden tavoittelun suuri ongelma paljastuu huomatessamme välttämättömiä muutoksia paremman maailman edistämiseksi. Tällöin tilastolliseen normaaliuteen tukeutuvat, konservatiivit etunenässä, valitsevat kahdesta pahasta suuremman, toimettomuuden, kasvukipujen sijasta.

Haluamme siis toisaalta kuulua joukkoon, mikä tuntuu oikealta, ja toisaalta muuttaa yhteiskunnan toimintaa moraalisiin periaatteisiin pohjautuen, mikä tehdään epäilyksen jatkuvasti kalvaessa mieltämme: Onko meillä oikeus toimia yhteiskuntajärjestyksen vastaisesti? Sanoisin, että ehdottomasti, jos yhteiskuntajärjestys johtaa moraalittomuuteen. Helppoa tämä vastahankaan asettuminen ei kuitenkaan ole, sillä eihän valtavirran vastustaminen koskaan ole.

Ehkäpä tunnetuimman kritiikin modernin ihmisen moraalittomuutta vastaan on muodostanut Peter Singer, joka järkeili esseessään ”Nälänhätä, vauraus, moraali” jotakuinkin seuraavasti: Jos esim. afrikkalainen lapsi kokee nälänhätää, tai sairautta, ja me, vauraan valtion asukkaat, olisimme voineet pelastaa hänen henkensä lahjoituksen muodossa, on pahuutta olla tekemättä lahjoitusta. Hän perusteli väitettään metaforan avulla: Jos näemme hukkuvan lapsen, toimettomuus on yhtä kuin lapsen hukuttaminen seurauseettisestä näkökulmasta. Maantieteellisen etäisyyden kasvaessa lapseen logiikka pysyy silti edelleen samana, niin kauan kun tiedämme ihmisten olevan hädässä.

Vastuutamme afrikkalaisen lapsen pelastamiseksi ilmastokriisin tapauksessa lisäksi kasvattaa kolme tekijää (Shue 1993;1999, Lahikaisen mukaan, teoksessa Ajatuksia Ilmastoetiikasta (2013)): ”Ensiksikin rikkaiden maiden päästöt ovat olleet ja ovat edelleen moninkertaisia köyhiin maihin nähden…” ”Toiseksi rikkailla mailla on paremmat toimintaedellytykset ja resurssit….” ”Kolmanneksi on ajateltu, että kaikilla mailla on oikeus kehittymiseen ja koska köyhät maat ovat vähemmän kehittyneitä, olisi kohtuutonta, että tiukat päästörajoitukset estäisivät niitä kehittymästä lähemmäs rikkaita maita.”

Siinä missä Singer lähestyi vähempiosaisten pelastamisen tärkeyttä seurauseettisestä näkökulmasta, itse uskaltautuisin viemään argumenttini vieläkin kauemmas: Perustui näkemyksemme etiikasta mihin tahansa kolmesta suuresta koulukunnasta, seurausetiikkaan, velvollisuusetiikkaan tai hyve-etiikkaan, ihmisyyden universaaliuden tunnustamisen on oltava etiikan keskiössä. Ja jos tunnustamme ihmisyyden universaaliuden, on meidän autettava afrikkalaista lasta mikäli haluamme pitää kiinni moraalimme perustasta.

Seurausetiikassa toivottava lopputulos on pääteltävissä siitä, mitä seurauksia itse toivoisimme toisten toimista seuraavan itsellemme, mikä vaatii oletuksen ihmisyyden universaaliudesta, ainakin pyrkiessämme globaalisti toivottaviin lopputuloksiin. Velvollisuusetiikka olettaa myös ihmisyyden universaaliuden, sillä ”universaalin säännön” luominen olisi mahdotonta mikäli kaikki tahtoisivat tämän universaalin säännön olevan erilainen. Hyve-etiikka olettaa saman ihmisyyden ihanteen olevan toivottavaa ja tavoiteltavaa kaikille lähtökohtiin katsomatta, sen lisäksi että oman hyveen tavoittelu ei ole pois muiden hyveen tavoittelulta (sillä silloin hyveellinen toiminta kääntyisi paheelliseksi).

Jos etiikan vaatimusten mukaan tunnustamme ihmisyyden universaaliuden, havahdumme moniin räikeisiin epäkohtiin siinä, kuinka maailmamme toimii, esimerkiksi siinä kuinka valtioiden tai liittoumien rajat toimivat oikeutuksina välinpitämättömyydelle tai sortaville rakenteille ulkopuolisia kohtaan. Tästä toimiva esimerkki on ilmastokokousten häikäilemätön kaksinaamaisuus. Kortetmäen mukaan (em.) ”Ilmastokokousten neuvottelukieltä voisi kutsua verhoiluretoriikaksi: neuvottelija ajaa oman maansa tai ryhmittymänsä intressejä ja tavoitteita, mutta koska nämä intressit eivät kohtaisi suoraan muotoiltuna muiden osapuolten hyväksyntää, ne täytyy ’verhoilla’.” Kuinka meidän kuuluisi vastata globaaliin ongelmaan, mikäli tosiasiassa keskitymme omiin itsekkäisiin intresseihimme?

Yleinen argumentti afrikkalaisen lapsen auttamista vastaan kuuluu näin: ”Afrikkalaisen lapsen kykyä nousta itse huonosta asemastaan ei kuuluisi aliarvioida, sillä muuten kiellämme häneltä hänen potentiaalinsa. Apuumme turvautumalla hän ei koskaan opi pitämään huolta itsestään.” Tämä argumentti voidaan (korkeintaan) muodostaa ainoastaan täydessä sokeudessa vallitsevalle maailmanpoliittiselle tilanteelle, jossa tarjoamamme apu kehitysavun muodossa on pisara valtameressä länsimaiden suorittamiin sortaviin toimiin verrattuna.

Eskelinen sanoo (em.) ”…sekä materiaaliset että rahalliset resurssit virtaavat huomattavasti voimakkaammin köyhistä maista rikkaisiin kuin toisinpäin.”Rakenneuudistuslainojen aiheuttama taloudellinen ja tuotannollinen riippuvuus länsimaista, sotatoimet öljyn saannin varmistamiseksi, valuuttapako, autoritaaristen hallintojen suosiminen luonnonvarojen ylikansallisen hyödyntämisen edistämiseksi… Lista tavoista, joilla länsimaat hyödyntävät kehittyviä maita sekä aktiivisesti että passiivisesti on kammottava, ei pelkästään historiallisesti, vaan myös tänä päivänä. Tämän tiedon valossa afrikkalaisen lapsen auttaminen ei toimisi hänen avuttomuutensa rohkaisemisena, se toimisi vastapainona tälle systemaattiselle sorrolle, jotta hän voisi saavuttaa vapauden ulkoa tulevasta paineesta. Hanna Arendt oli oikeassa puhuessaan banaalista pahasta, sillä yhteiskuntajärjestyksemme aiheuttama kärsimys on hyvin vaikeaa huomata arkisen tylsän toiminnan taustalla.

Niin kauan kun emme vastusta sitä räikeää eriarvoisuutta, jonka mukaan kohtelemme valtioidemme rajojen ulkopuolisia ihmisiä varjellaksemme omaa hyvinvointiamme, emme kykene ymmärtämään miksi ihmiskunta ei kykene liittoutumaan edes niin tärkeän asian kuin ympäristömme pelastamisen vuoksi. Silloin emme voi karsia yhteiskuntamme rakenteista pois niitä osa-alueita, jotka tukevat eriarvoisuutta ja estävät rintaman muodostamista ilmastonmuutosta vastaan. Onkin tärkeää muistaa, että oikeudenmukaisemman maailman luominen ja ilmastokamppailu ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Minusta on edellämainitun globaalin moraalinäkemyksen perusteella täysin selvää, että hylkäämällä ihmiskunnan tarpeet kokonaisuudessaan kieltäytymällä ilmastokamppailusta – alkaen heistä jotka tulevat kärsimään ilmastokriisistä ensimmäisenä ja pahiten – on yhtä kuin hylätä kaikki perusteet moraaliselle käytökselle. Jos taas hylkäämme perusteet moraaliselle käytökselle, on se ja sama pystymmekö ylläpitämään jonkinlaista selviytymistä rajojemme sisällä, sillä me olemme siinä vaiheessa tuhonneet perustan siltä, mikä tekee inhimillisestä kokemuksesta kokemisen ja sitä myötä pelastamisen arvoisen. Uskoisin, että moraalikatoa ei halua pohjimmiltaan kukaan ja ainoa syy itsekeskeisyyteen on valtaa omaavien moraalisessa kieroutuneisuudessa: Pidetään moraalista toimintaa vähemmän tärkeänä kuin omaa hetkellistä materiaalista hyvinvointia.

Olisiko meidän siis uhrattava kaikki materiaalinen hyvinvointimme jotta voimme kutsua itseämme moraalisiksi? Ei toki, sillä itse kutsuisin sitä jo lähes moraaliseksi täydellisyydeksi moraalisuuden sijasta. Peter Singerin metaforaa käyttäen näemme hukkuvia lapsia joka puolella ympärillämme, ja välittäminen heistä jokaisesta elämämme jokaisella hetkellä ajaisi meidät hulluksi. Vaikka emme kykene täydellisyyteen, muistutus ympärillemme muodostuneesta pimeydestä toimii toivottavasti merkkivalona matkallamme täydellisyyttä kohti. Moraalisen toiminnan näennäinen vaativuus ei kuitenkaan ole todellista, sillä ihminen haluaa olla hyvä toistaan kohtaan. Ja jos aloitamme riittävän vaatimattomasti, tämä halu moninkertaistuu ajan myötä. Kun ymmärrämme tämän, saamme kaikki tärkeimmät hyvän elämän edellytykset linjattua yhdeksi kestäväksi elämäntavaksi: Globaalin hyvinvoinnin, ympäristöystävällisyyden ja moraalisen elämän.

Lähteitä ja lisää luettavaa:
https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/41848/Ajatuksia%20ilmastoetiikasta.pdf
https://en.wikipedia.org/wiki/Consequentialism
https://en.wikipedia.org/wiki/Deontology
https://en.wikipedia.org/wiki/Virtue_ethics
https://en.wikipedia.org/wiki/Neocolonialism
https://en.wikipedia.org/wiki/Capital_flight
https://en.wikipedia.org/wiki/Transfer_mispricing
https://en.wikipedia.org/wiki/Famine,_Affluence,_and_Morality
https://en.wikipedia.org/wiki/Structural_adjustment

Muinaisina aikoina, kun olin lukion ensimmäisen vuoden opiskelija, yksi ensimmäisistä yhteiskuntaopin kursseistani liittyi kansantalouden toimintaan. Muistan lukeneeni kirjan sisällön läpi nuoren pojan kuuliaisuudella ja naiiviudella kyseenalaistamatta mitään. Palataan nykypäivään, kun päätin kertauksen nimissä lukea tämän kurssin oppikirjan, ”Kansantalous tutuksi” uudelleen läpi ja olin suuresti yllättynyt siinä miten kriittisesti suhtauduin kirjan teoreettiseen viitekehykseen jo ensisivuilla.

Varsinkin yksi viattomalta vaikuttava lause täytti mieleni epäluulolla: ”….ihmisten ja yhteiskuntien taloudellinen toiminta perustuu siihen, että ihmisillä on enemmän tarpeita kuin mahdollisuuksia niiden tyydyttämiseen.” Johtopäätökseni oli seuraava: Vallitsevan taloustieteen paradigman mukaan talouden ei ole tarkoitus tyydyttää ihmisten kaikkia tarpeita, koska muuten kannustimet taloudelliselle toiminnalle lakkaisivat olemasta. Olisi siis kriittisen tärkeää, että ihminen pysyisi tyytymättömänä, mikäli haluaisimme, että järjestelmä ei romahtaisi. Toki yksinkertaisimmat tarpeemme, kuten nälkä ja jano, vaativat jatkuvaa tyydyttämistä, ja olemmekin siinä mielessä aina tyytymättömiä, mutta tulemme tyytyväisiksi samasta määrästä. Tämä ei toimi perustana kasvuun pyrkivälle taloudelle, jonka on pyrittävä vastaamaan alati kasvaviin tarpeisiin.

Onkin huomattavissa ristiriita markkinoiden toiminnassa, sillä toisaalta se pyrkii vastaamaan meidän tarpeisiimme, toisaalta ihmisen pitää pysyä tyytymättömänä. Suureksi ongelmaksi jatkuvan tyytymättömyyden ylläpitämiselle on muodostunut – ainakin teoriassa – markkinoiden alati kasvava kyky tyydyttää tarpeemme yhä kehittyneemmän teknologian ja tuotantoprosessien virtaviivaistumisen myötä. Kuinka pitää ihminen tyytymättömänä maailmassa, jossa hän hukkuu hyödyketulvan alle? Luomalla tarpeita ja sekoittamalla halumme tarpeisiimme.
Ensimmäinen keino, tarpeiden luominen, on suhteellisen yksinkertainen. Näkökulmamme markkinoihin onkin sinisilmäisen lukio-Samin tasolla niin kauan kun uskomme kaiken kuluttamisen johtuvan tarpeista halujen sijasta. Se, että saamme nauttia espressokeittimellä tehdystä juuri jauhetusta jumalaisesta kofeiininektarista (sponsoroi minua Nestle, lupaan katsoa räikeiden ihmisoikeusrikkomuksiesi lävitse), ei ole tarve, mutta jos olemme muodostaneet tästä nautinnosta rutiinin, se toimii täsmälleen samalla tavoin kuin tarve, sillä me koemme tarpeena halumme toimia rutiiniemme mukaisesti.

Lisäksi hyödykkeistä saamamme mielihyvä on myös nähtävissä tarpeen tyydyttämisenä, vaikka emme aluksi sitä tarpeena pitäisikään, sillä dopamiinijärjestelmämme asettuu sille tasolle mihin olemme tottuneet, toisin sanoen eritämme saman määrän dopamiinia, olemme sitten tottuneet syömään neljä kakkua päivässä tai neljä kakunpalaa päivässä. Niinpä tarvitsemme yhä enemmän hyödykkeitä rutiiniemme tyydyttämiseksi ja mielihyvän saavuttamiseksi ja olemme siten yhä riippuvaisempia meidän tarpeemme tyydyttävän järjestelmän jatkuvuudesta.
Seuraavat ovat Maslowin tarvehierarkian mukaan asiat, joita voimme tavoitella markkinoilta, mikäli ne perustuvat vain fysiologisiin ja turvaan liittyviin tarpeisiimme: Vesi, ruoka, suoja, vaatteet (suojan antamiseksi ympäristöltä), terveystuotteet. Kuinka paljon esimerkiksi keskiluokkaiset kuluttavat vain näihin (eikä luksusversioihin näistä) ja kuinka paljon käytämme rahaamme näiden sijasta asioihin, joita emme tarvitse? Onkin tarpeen sekoittaa ihmisen fysiologiset ja turvaan liittyvät tarpeet hänen korkeamman tason tarpeisiinsa, jotta hänet voidaan kahlita yhä tiukemmin kulutuskulttuurin orjaksi.

Tehokas keino luoda tarpeita on aiemmissa kirjoituksissani mainitsemani markkinaideologian leviäminen asioihin, joita todella tarvitsemme: Arvostus, tunnustus, rakkaus, itsemme toteuttaminen. Niinkin viattomalta vaikuttava asia kuin mainos, jossa kokista nauttivat nuoret ilakoivat toistensa seurassa vailla huolen häivää, pyrkii samaistamaan todelliset sosiaaliset tarpeemme rooliimme kuluttajina. Tämän aivopesuprosessin lopullinen päämäärä on ihminen, joka ei enää tiedä, mitä hän aidosti tarvitsee, virvokkeita vai hyväksyntää.

Pohjimmiltaan tarpeiden sekoittuminen haluihin johtuu nähdäkseni siitä, että elämme yhteiskunnassa, jossa arvomme sen jäseninä määrittyy kuluttamishimon valtaan antautumisesta. Sekoitamme siis kaipuumme kuulua yhteisöön pinnallisimpiin, materialistisimpiin ja alkukantaisimpiin tarpeisiimme. Lopputuloksena emme koe enää minuutemme sijaitsevan itsessämme, sillä se on levinnyt kuin pieni nokare voita liian suurelle leivälle. Meitä ei määritä unelmamme, tarpeemme, rakkauden kohteemme, asiat joita pidämme kauniina, kaikki mikä voisi ruokkia oman autenttisen itsemme kukoistusta, vaan hajanainen kokoelma irrallista ja yhdentekevää rihkamaa, automme, korumme, pukumme, pankkitilimme ja asemamme markkinointifirmassa, joka ylläpitää ja vahvistaa tätä sairaalloista ihmiskuvaa. Onkin syytä kysyä, onko ihmisten pinnallisten halujen tyydyttämiseen perustuva järjestelmä säilyttämisen arvoinen, kun olemme saaneet vaihdossa yhteiskunnan, jossa olemme yksinäisiä, vieraantuneita, ahdistuneita ja masentuneita. Niin vieraantuneita itsestämme, että emme edes tiedä mihin suuntaan meidän kuuluisi kulkea. Niin vieraantuneita, että maailman tuhoaminen on yhtä toivottavaa kuin maailman pelastaminen.

Vaihtoehdot kehittyvän teknologian ja suuremman kulutuskyvyn hyödyntämiselle olisivat humaanimpia ja edistäisivät onnellisuuttamme varmasti kestävämmin ja pysyvämmin. Tätä on alleviivannut yksi Suomen ympäristöliikkeen merkittävimmistä hahmoista, tilastotieteilijä ja Vihreiden pitkäaikainen kansanedustaja kirjassa ”Talous kasvun jälkeen”: ”Osmo Soininvaara on pyrkinyt vakuuttamaan päättäjiä siitä, että ihmisten tulojen kasvaessa rahan tarve vähenee mutta vapaa-ajan arvo kasvaa. Sen vuoksi on järkevää vaihtaa rahaa vapaa-ajaksi…vuodesta 2002 vuoteen 2005 suomalaisten reaaliansiot kasvoivat peräti yhdeksällä prosentilla, mutta harva kuitenkaan huomasi tätä hyvinvointinsa lisääntymisenä. Jos taloudessamme olisi käytetty tuo lisäarvon nousu työajan lyhentämiseen, ihmisten vuosilomaa olisi voitu pidentää lähes neljällä viikolla. Sen moni olisi jo huomannut.”

Nykyajan hulluutta tarkastellessa tulee väkisinkin kysyneeksi: Mitä me edes tavoittelemme ja mikä meitä motivoi? Haluammeko muuttaa ympäröivän maailmamme muovijätehelvetiksi vain osoittaksemme ylivertaisuutemme luontoon nähden? Olemmeko humaltuneet ”enemmästä” kyseenalaistamatta mitä tämä ”enemmän” voi meille tarjota ja ennen kaikkea mitä se voi meiltä kieltää? Eivätkö tärkeimpinä kokemamme asiat ole nimenomaan niitä, joita emme voi pukea modernin yhteiskunnan fetissien mukaisesti lukujen tai esineiden muotoon? Vauvan hymy, ystäväpiirin kokoontuminen, rakkaudentunnustus, hyväksyntä, yhteisyys, halauksen lämpö, eivätkö nämä ole syitä sille miksi olemme olemassa?

Vanhan buddhalaisen sananlaskun mukaan ”Voimme joko tahtoa enemmän tai tyytyä vähempään. Toinen näistä ei lopu ikinä”. Olen täysin samaa mieltä ajatuksen ytimestä, mutta lisäyksenä voin sanoa, että loppuu kyllä, jos maailmasta tai ihmisyydestä ei ole enää mitään jäljellä. Surullisinta on se, että tällä ”enemmän” tavoittelulla emme olisi edes tavoittaneet mitään tavoittelemisen arvoista.

Lähteitä ja lisää luettavaa:
https://en.wikipedia.org/wiki/Maslow’s_hierarchy_of_needs
Talous kasvun jälkeen (Joutsenvirta, Hirvilammi, Ulvila, Wilén) – 2016
Kansantalous tutuksi (Koskela, Rousu) – 2004