Vanhemmuuden rajapyykit: Yhteisvastuun ja omien rajojen kohtaaminen luokkaretkellä
Vanhemmuus tuo mukanaan monia huolenaiheita ja tilanteita, jotka saavat meidät miettimään omia rajojamme ja vastuumme laajuutta. Eilen kohtasin yhden näistä tilanteista, kun poikani lähti luokkaretkelle. Retkeltä palatessaan hän oli täynnä innostusta ja kertoi miten hirveän hauskaa heillä oli ollut. Mutta minä, äitinä, jäin miettimään erästä asiaa, joka sai minut pohtimaan vastuutani hieman syvemmin.
Luokkaretkiin liittyvät tiedotteet ja ohjeet ovat yleensä täynnä käytännön tietoa, mutta yksi kohta pisti silmääni erityisesti. Tiedotteessa mainittiin, että koulun tarjoamien eväiden lisäksi oppilaat voivat ottaa mukaan omia eväitä, mutta näistä pitäiis olla valmiina antamaan niille, joilla omia eväitä ei ole. Aluksi ajattelin, että tämä ohjeistus varmistaa sen, että kaikki lapset saavat tarvitsemansa eväät. Mutta mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän se herätti kysymyksiä ja pohdintaa omasta roolistani vanhempana.
Tuntuu oudolta, että minun tulisi olla vastuussa myös muiden lasten eväistä. Onko tämä liian suuri vastuu kannettavaksi yhdelle vanhemmalle, vai onko tämä yhteisön vastuun ilmentymä? Toiseksi, en ole varma, miten suhtautua siihen, että minun odotetaan jakavan ostamiani eväitä muiden lapsille. Vaikka haluan tietenkin olla avulias ja jakaa, en voi välttää pientä epämukavuuden tunnetta siitä, että hankkimieni eväiden käyttö ei ole vain oman perheeni päätettävissä.
Päädyin lopulta pakkaamaan poikani mukaan ylimääräisiä välipalapatukoita, vaikka se hieman hiersikin omia ajatuksiani. Halusin varmistaa, että jos jollain oli tarve tai halu, heillä olisi mahdollisuus saada evästä. Mutta samalla tämä tilanne sai minut pohtimaan laajemmin yhteisöllisyyttä ja vastuun jakamisen merkitystä vanhempien kesken.
Onko meidän vanhempien kannettava vastuu myös muiden lasten hyvinvoinnista ja tarpeista, vai onko tämä yhteisön vastuuta, jota jaetaan kollektiivisesti? Näihin kysymyksiin en ole vielä löytänyt täysin tyydyttäviä vastauksia, mutta yksi asia on varma: vanhemmuus on jatkuvaa oppimista ja kasvua, ja jokainen tilanne tarjoaa tilaisuuden tarkastella omia arvojaan ja rajojaan uudelleen.
