Kun takki katoaa ja itkupotkuraivari seuraa – vanhemmuuden haasteet.

Eilinen päivä toi eteemme jälleen kerran yhden niistä vanhemmuuden haasteista, jotka saavat miettimään, missä menee oikean ja väärän raja, ja kuinka lapsen kasvatuksessa pitäisi toimia. Meidän tyttäremme kadotti päiväkodin metsäretkellä takkinsa. Tämä ei sinänsä tullut yllätyksenä, sillä hänellä on taipumusta hukata tavaroitaan säännöllisesti. Tilanne kuitenkin harmittaa erityisesti siksi, että kyseessä oli takki, jonka olimme ostaneet alle vuosi sitten – eikä se ollut mikään halpa hankinta.

Metsäretken jälkeen päiväkodin henkilökunta etsi takkia huolella, mutta siitä ei löytynyt jälkeäkään. Takki on siis edelleen kateissa, ja samalla oma harmitukseni kasvaa, kun mietin, kuinka helposti arvokkaat tavarat katoavat, ja kuinka tärkeää olisi opettaa vastuullisuutta jo pienestä pitäen.

Illalle meillä oli sovittu pieni perhehetki: olimme suunnitelleet menevämme jäätelölle yhdessä. Mutta kun tyttäreni hukkasi takin, päätin antaa tälle teolle seuraukset. Jäätelöreissu peruttiin hänen osaltaan, ja sovimme, että hän jää kotiin mieheni kanssa. Tästä seurasi odotetusti suuri itkuraivari – pettymyksen määrä oli suuri, kun iloinen jäätelöhetki vaihtui kotipäivään.

Vaikka tuntui vaikealta katsoa vierestä, kun tyttö itki lohduttomasti, olin silti varma päätöksestäni. Minun mielestäni on tärkeää, että teoilla on seurauksensa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että haluaisin rankaista tai olla epäoikeudenmukainen, mutta uskon, että lapsen täytyy oppia ottamaan vastuuta omista tekemisistään ja valinnoistaan.

En tiedä, löytyykö takkia enää koskaan, mutta toivon, että tämä opettaa tyttärelleni jotakin arvokasta. Olen myös valmis tukemaan häntä siinä, kuinka hän voi oppia huolehtimaan tavaroistaan paremmin tulevaisuudessa. Ehkä tämä kokemus auttaa meitä vanhempina löytämään keinoja tukea lastamme kehittämään vastuuntuntoa – mutta samalla myös muistuttamaan itseämme siitä, että lapsuus on oppimisen aikaa, eikä täydellisyyttä voi vaatia heti.