Eilen päätimme lasten kanssa mennä hampurilaiselle. Pieni arjen hemmottelu, jonka lapset olivat ansainneet – ja kyllä, myös minä itse. Kaikki sujui leppoisasti siihen asti, kunnes löysimme itsemme kassajonosta. Lapset seisoivat kanssani, kuten he yleensä tekevät. Ei ollut tungosta, kukaan ei ollut tiellä, ja meillä oli hyvä meininki.

Sitten tapahtui jotain, mitä en osannut odottaa: toinen asiakas, perheellinen nainen, päätti alkaa paheksua sitä, että lapseni jonottivat mukanani eivätkä jääneet pöytään odottamaan. Hän ei suoraan huutanut, mutta äänensävyssä ja kommenteissa oli selvä viesti – eikö näille lapsille ole opetettu mitään? Ja minä tunsin sen piston sydämessäni: se ei ollut mikään ohimenevä huomautus, vaan suora arvostelu vanhemmuudestani.

Tiedätkö mitä? En voi sietää sitä. Ei siksi, että olisin täydellinen vanhempi, vaan siksi, että kasvatukseni ei kuulu muille. Kukaan ei tunne meidän arkeamme, haasteitamme tai tapojamme kuin me itse. Lapset oppivat maailmaa osallistumalla siihen – myös jonottamalla, kyselemällä ja olemaan osa tilannetta. Se ei ole huonoa kasvatusta. Se on elämää.

En myöskään voi olla miettimättä: miksi jotkut ihmiset valitsevat purkaa oman pahan olonsa juuri tällaisella hetkellä – toisiin vanhempiin, vieraisiin ihmisiin? Eikö olisi jo aika, että opettelisimme puhumaan toistemme kanssa lempeämmin? Tai sitten vain – olemaan hiljaa, jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa.

Vanhemmuus ei ole kilpailu. Se on matka, joka on jokaiselle erilainen. Ja juuri siksi toivoisin, että osaisimme suhtautua toistemme valintoihin vähän suuremmalla ymmärryksellä.

Se yksi kommentti ei pilannut meidän iltaamme, mutta se jätti jäljen. Ja siksi kirjoitan tämän. Ehkä joku toinen, joka on joskus kokenut saman, saa tästä lohtua. Meillä kaikilla on oikeus kasvattaa lapsemme omalla tavallamme – ja tulla kohdatuiksi kunnioituksella, ei katseilla, jotka kertovat: ”teet tämän väärin”.