Herään hiljaiseen kohinaan. Avaan silmäni nähdäkseni, kuinka aurinko valaisee kaistaleen ruttuisesta lakanasta. Puristan päätä kaipaavan tyynyn pieneksi mytyksi syliini. Lattialle on levinnyt satunnaisia vaatekappaleita kuluneen viikon ajalta. Vaatekaapin ovi on auki ja kirjavat kangaskappaleet pursuilevat sieltä ulos. Valkoinen kirjahylly on kerännyt ohuen pölykerroksen ylleen. Piirrän pölykerrokseen sormellani viivan.

Noustessani ylös kello on jotain aamun ja iltapäivän väliltä. Vessan peilistä katsovat väsyneet kasvot, joille eiliset meikit ovat levinneet. Jätän ne pesemättä. Kaivaudun harmaan sohvan nurkkaan ja laitan tv:n päälle. Kietoudun karheaan vilttiin ja puristan sohvalle hylättyä nalleani tiukasti.

Sinä et kysy kuinka voin, mutta sinun äitisi kysyy. Vastatessani silmäni kostuvat. Ne alkavat pisara kerrallaan valuttaa kyynelnoroa. Pienet pisarat muuttuvat suuremmiksi. Kasvoni tulvivat ja tulva kutittaa rintakehääni. Kyyneliä seuraa vaimea ulina, joka kasvaa parkumiseksi. Hengitys muuttuu katkonaiseksi. Silmissä sumenee. Haukon epätoivoisena henkeäni, yskin ja yökin kun kurkkuni paisuu tukehduttaakseen minut. Huudan apua, mutta kukaan ei ole vastaamassa huutoihini. Tärisen ja sätkin pelätessäni kuolemaani.

”Kuuleekohan naapuri?” Alan miettiä kohtaukseni keskellä. Kerran kuuli, pimpotti ovikelloa sunnuntaiaamuna ja kertoi olevansa kyllästynyt kuuntelemaan. Taisi kuulla useamminkin. Muistan häpeän, joka peittyi kiukun alle ja kuinka kipitin ylimmän kerroksen rappusia alas. Juoksin karkuun ongelmiamme ja vihaista naapuria, joka halusi juoda aamukahvinsa rauhassa.

Alan hengittää normaalisti, ja pyyhin kostunutta naamaani rystysilläni.
”Kaikki järjestyy”, minä kuiskailen itselleni.
Alan jälleen itkeä.

Matkalla Haartmannin sairaalaan itken vain kahdesti. Jälkimmäisen onnistun tukahduttamaan nopeasti, koen jonkinlaista ylpeyttä. Aulassa tilaan vuoronumeroni kuin kuka tahansa flunssapotilas. Pyörittelen paperinpalasen kulmia ruttuun ja tuijotan vuoronumerotaulua hermostuneena. Liikkuisivatpa numerot nopeammin.

Tuntuu turvallisemmalta kirjoittaa menneistä traumoista kuin nykyisistä kipukohdista. Katsella neljännestä kerroksesta hiljaista sisäpihaa ja antaa auringon polttaa niskassa.

Tänään kaappasin mainosfillarin Mäkelänkadulta ja pyöräilin Lammassaareen. Hiki valui selkääni pitkin ja lämmin tuuli heilutti hiussuortuviani. Kiipesin lintutorniin ja katsoin hiljenevää kaupunkia. Katselin tietä, jota pitkin vaelsin kesäyönä. Lampea, jonka äärellä hanhiparvi ilakoi vaaleanpunaisen taivaan alla. Silloin yritin muistuttaa itseäni siitä, miten kaikki olisi pian paremmin. Miten elämä kaappaisi jälleen mukaansa ja veisi kohti uusia seikkailuja. Puut olisivat jälleen vihreitä ja huominen olisi olemassa.

 Kun kipusin lintutornista alas, tunsin helpotusta. Näin lintuparven taivaalla ja kuulin suhisevat heinät. Maa oli pehmeä ja puiden juuret painoivat kengänpohjieni lävitse. Tuuli kutitti nilkoissa ja repussa muhinut vesi tuntui muovipullon lävitse lämpimältä.
Matkalla kotiin ohitan koiranulkoiluttajat, hanhiparvet ja tyyntyneen lammen. Puut, joiden vihreänä välkkyvät oksat heiluvat tuulen mukana.

Ajattelin vielä näin loppuun huomauttaa, että tämä on ensimmäinen postaukseni koko vuonna. Viime vuodelta oon jättänyt yhden tekstin julkiseksi. Osa kirjoituksista on tuntunut ehkä hieman liian yksityiskohtaisilta, enkä siksi halunnut pitää niitä julkisina. Tajusin tuossa eräänä päivänä, etten jaksa enää kirjoittaa pöytälaatikkoon.

Tämä teksti tulee myös olemaan viimeinen, joka edes osittain sijoittuu tiettyyn ajanjaksoon elämässäni. Tuntui luontevalta julkaista vielä tämä, koska koen jonkinlaisen ympyrän sulkeutuneen.

Toivottavasti joku vielä jaksaa innostua tuottamastani sisällöstä. Seuraava postaus saattaa tulla vielä tämän vuoden puolella!