Juhannusaatto

Juhannusaattona taivas on kirkas. Herään katsomaan liian suurta sänkyä yhdelle ja muistamaan, ettet ollut vieläkään täällä. Katson puhelintani, ei merkkiäkään sinusta. Laahustan olohuoneeseen odottamaan.

Ilmoitat, ettet tule. Minä itken. Itken aamupuurooni ja aamukahviini, itken lasillisen ja lopulta sankollisen kyyneleitä.

Annan viimeisen mahdollisuuden. Annan sen napakasti, käsken ja pakotan. Se on viimeinen oljenkorteni. Kerrot tulevasi.

Avaimesi kolisee ulko-oven lukossa, kahva kääntyy ja minä kääriydyn peittooni puristaen pehmonalleani. Tärisen ja niiskutan. Kurkistan kääröstäni ja näen surkean ilmeesi. Kulmasi kohonneina ja silmät lasittuneina. Kiharat sekaisin ja urheilukassi olalla.

Hetkeen emme sano sanaakaan. Alan nyyhkyttää ja näytät vieläkin surkeammalta. Haluan anella, mutta ylpeys ei anna periksi. Alan huutaa.

Huudan kaiken, ääneni saa voimaa hiljaisuudestasi. Annan ajatusten tulla virtauksena ulos ja ne kimpoilevat kaksiossamme. Sinun kaksiossasi. Haluan taistella, muttet rimpuile vastaan. Myötäilysi suututtaa ja saa sylkeni lentämään sanojeni välistä. Olen kamala, paha ihminen. Minä satutan ja sinä myötäilet.

Sinä kerrot, että haluat luovuttaa. Minuun sattuu, vaikka tiesin sen olevan vastauksesi. Lopulta soperrat, ettet ole enää varma. Minä kerron, että silloin tiedämme molemmat vastauksen.

Minä katson, kun poistut kodistamme viimeisen kerran. Vielä ulko-ovella katseemme kohtaavat ja rukoilen mielessäni, ettet suljekaan ovea. Ovi kolahtaa ja jään tuijottamaan eteiseen.