Muutama kuva lähihistoriasta

Olen aina tykännyt valokuvista. Meillä on kotona käynnissä hitaasti, mutta vahvasti etenevä valokuvaseinä-projekti, jonka tarkoituksena on saada yksi seinä kokonaan täytettyä kuvilla – kerran meillä randomisti vieraillut henkilö tutki seinää ja totesi: ”Uskomatonta, että joku jaksaa vielä tilata paperikuvia.” Minä jaksan! Ja jaksan vielä käydä ne samat kuvat läpi monen monta kertaa.

Joskus kuitenkin iskee se kammottava tunne, jonka aikana miettii, että pitääkö niitä kuvia julkaista niin paljon esimerkiksi instagramissa? Onko jokainen pienikin ihanalta tuntuva asia vaan pakko kuvata ja tunkea nettiin? Alkaa ahdistaa ja sitä miettii, että ”nyt mä kyllä rajotan tätä touhua! Täähän on ihan järjetöntä!” .. Kunnes tulee se seuraava asia, mistä vaan on ihan pakko ottaa kuva – jaaaaa badaboom, badabim! Kuva on netissä. Sinne meni. Poikaystävä pyörittelee vieressä silmiään ja toteaa, että niin pitkään, kun kamera ei ilmesty ruokalautasen lähelle, hän ei takavarikoi puhelinta.

Ja sitten on tietysti ikuisuus kysymys SuperiLapsen kuvien julkaisemisesta. Milloin niitä tulee tykitettyä liikaa? Omasta mielestä ei koskaan, mutta valitettavasti fabokaverit eivät välttämättä ole ihan samaa mieltä – eivätkä todellakaan innostu ihan jokaisesta pienimmästäkin tempauksesta minkä melkein 5-vuotias keksii tehdä. Tähän löytyi onneksi ratkaisuksi online-kuvagalleria, jonka salasanan ovat asiasta kiinnostuneet pyytäneet. Ja sinne saa tämäkin äiti huoletta heittää menemään kuvia niin paljon kuin minkä sielu sietää ^_^

(Loppuun vielä muutama otos lähihistoriasta.)

 

Huomenna meillä on muuten edessä parkour-tunti SuperiLapsen kanssa, joten saa nähdä selvitäänkö elossa.. Superi ehkä – äiti ei.