Olisitko arvannut, että mulla on Tinder-treffit lauantaina, joita oikeasti odotan innoissani! En minäkään!

Oon pitänyt mitä ilmeisimmin sydäntäni alelaarissa jo aika pitkään. Kun deittini kysyi, sopiiko minulle, että hän varaa meille pöydän ravintolasta, olin heti ihan rakkauksissani. Vaikka se on ihan tavallista, niin silti mun sydän valui kuin laava alas rinnettä tuhotakseen kaiken. 

Oon kuullut sanottavan, että: ”Mä en osaa olla romanttinen.” En tiedä johtuuko se saamani huomion heikosta laadusta, että pöytävarauksen tekeminen on mulle näin merkityksellistä. Ei se romantiikka ole mitään Lähi-idän kriisin ratkomista, vaan se on ihan tavallista arkea, jossa huomioidaan toinen ihminen.

Makaronilaatikon päälle voi vaikka piirtää sydämen ennen tarjoilemista, eikä sen toteuttaminen pitäisi yhdeksän vuoden peruskoulun oppimäärällä olla täysin osaamisalueen ulkoreunalla olevaa toimintaa. 

Tajusin, että mun on niin vitun helppoa ihastua ihmisiin, että jokainen lyhtypylväskin tuntuu ihan varteenotettavalta koko elämän mittaiselta sielunkumppanilta. Mulle riittää pelkästään pieni hymy liikennevaloissa ja jo rullaa verkkokalvoilla jonkin vapaavalintaisen romanttisen komedian lopputekstit. 

Mä ihastun sekunnissa, ja mä teen sen suuresti. Olen yrittänyt hillitä itseäni saadun palautteen ja vaihtoehtoiseen faktaan perustuen. Joidenkin mielestä tällainen ilotulittelu on ihanan söpöä, mutta minulle se kertoo lähinnä aika syvästä toiveesta löytää joku jota rakastaa. 

Puolustuksekseni haluaisin sanoa, että löysin yhden nelivuotisen seurustelusuhteen kaupasta kinkkupakettien äärestä.