Kun vauva itkee
Olen aina sietänyt Jipon itkua aika hyvin. Ehkä se johtuu siitä perusolettamuksesta, että vauvat nyt tuppaavat itkemään kun eivät vielä muita kommunikaatiomenetelmiä oikein taida. Ehkä siitä, että uskon vauvaa helpottavan hurjasti jo sen, että aikuinen reagoi itkuun jotenkin – puhelemalla rauhoittavasti, ottamalla syliin, laulamalla, silittelemällä. Vaikka itku ei siitä laantuisikaan, saa vauva kuitenkin itkeä turvallisen läheisen läsnäollessa ja kokea, että hänet huomioidaan. Suurin syy hyvään itkunsietokykyyni on varmasti kuitenkin se, että Jippo ei minun seurassani oikeastaan itke juuri koskaan. Nälkään ja väsymykseen auttaa tissi ja syli, ja niihin ehdin yleensä reagoida ennen kuin tilanne päätyy itkuun asti. Muut asiat eivät Jippoa yleensä haittaa niin, että tarvitsisi itkeä. Joskus toki sattuu joku pieni kopsahdus mutta moisen aiheuttama harmi menee nopeasti ohi vähän pusuttelemalla ja poskia päristelemällä. Hammaskivut ovat viime aikoina tietenkin vähän kiusanneet mutta syli, harhauttaminen leikittämällä, purulelut ja tissi auttavat yleensä niihinkin, ja pientä kitinää sietää kun tietää, mistä se johtuu. En tiedä, onko aika kullannut muistot, mutta väittäisin että yhden käden sormilla ovat laskettavissa ne kerrat, kun Jippo olisi itkenyt kanssani niin, että mikään lohdutuskeino ei auta. Niistäkin viimeisin on ollut varmaan useampi kuukausi sitten.
Toki sitten on tilanteita, joissa kaikki lohdutuskeinot eivät ole käytettävissä. Jippo ei ole kovin hyvä nukahtamaan, joten väsyneenä autossa tai bussissa on välillä tosi kurjaa. Tai nälkäisenä. Tai virkeänä ilman virikkeitä. Tai liian kuumissa vaatteissa. Juttelu, silittely, laulaminen tai avainnipun kilistely saattavat auttaa hetkellisesti, bussissa voi pojan joskus ottaa syliinkin, jos matkaa on vielä jäljellä. Parhaaksi hiljennyskeinoksi on osoittautunut puhelimeni soittoäänen kuunteleminen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Vaunuissakin saattaa kiukuttaa, varsinkin jos sään takia pitää peittää näkökenttä viltillä tai jos ulkoa piipahdetaan kuumassa kaupassa liian pitkäksi aikaa. Silloin saattaa auttaa rivakka työntely tai lauleskelu. Aina ei auta mikään. Näissäkään tilanteissa en huolestu Jipon hyvinvoinnin puolesta – yleensä on selvää, että itku loppuu kun päästään ulos/liikkeelle/tissille. Silti julkisilla paikoilla itkeminen on stressaavaa, koska muut ihmisparat joutuvat kuuntelemaan vauvan parkua – huonomman sietokyvyn omaavalle tyypille kun se voi olla varsin epämiellyttävä ääni kaikesta luonnollisuudestaan huolimatta.
Toissapäivänä Jipon itkusta oli peräti hyötyä. Olimme hakemassa eväitä ennen muskaria ja koko Espoo oli sattunut samaan aikaan Prismaan. Kassajonossa Jipsula alkoi hermostua ja tirautella itkua, jolloin minä selitin tyypille tilannetta tyyliin me nyt joudutaan tässä odottamaan vielä jonkun aikaa kun täällä on niin paljon ihmisiä mutta sellasta se elämä välillä on. Silloin edessämme jonottanut nainen massiivisten ostostensa kanssa kääntyi katsomaan, näki Jipon lohduttoman ilmeen iso kyynel poskelle vierineenä ja minun banaanini ja karjalanpiirakkapussini – ja päästi meidät edelleen jonossa. Jes!
Jipon muiden hoitajien näkemys tyypin itkuisuudesta voisi olla aika erilainen kuin omani – en ole varma onko poitsu ikinä ollut ilman äitiä itkemättä, ainakaan paria tuntia pidempään. Useimmiten hoitokeikan aikana kuullaan jossain vaiheessa suoraa huutoa, kunnes poika simahtaa/äiti tulee kotiin/hoitaja keksii huippuhauskan leikin/ruokinta onnistuu. Kun vielä J:n sietokyky pikkuisen itkua kohtaan on aika alhainen, on mulla kynnys poistua kotoa suhteellisen korkea. Onneksi meidän pikku mammanpoika alkaa ehkä pikkuhiljaa osoittaa merkkejä siitä, että muutkin ihmiset saattaisivat olla ihan mukavia – toissapäivänäkin hammaskipuinen ja nälkäinen raukka oli kuulemma kovasti yrittänyt leikkiä iloisesti isän kanssa, kunnes kiukku viimein vei voiton. Perjantai-iltana onkin sitten tiedossa mumun ja ukin hoivaa minun ja J:n suunnatessa joululahjateatteriin J:n perheen kanssa, saa nähdä miten poika pärjää!