Unikoulu joka loppui ennen kuin alkoikaan
Olen tiennyt aika kauan, että kaivamme itsellemme syvää kuoppaa. Jippoa ei nimittäin ole missään vaiheessa opetettu nukahtamaan itsekseen, kun pienempänä tyyppi aina sattui simahtamaan tissille ja siirtyi siitä vaivattomasti petiin. Eipä tullut silloin mieleenkään herättää toista parin tunnin uni-imumaratonin päätteeksi, jotta se voisi nukahtaa uudestaan ominpäin.
Muutama kuukausi sitten petiin siirtäminen ei enää päikkäreillä toiminutkaan. Kauhea huuto alkoi viimeistään siinä vaiheessa, kun jokin osa ruumiista hipaisi sänkyä. Yöunille mennessä itkua ei kuitenkaan tullut, joten eipä mitään, päikkäriaika on minulle siis rentoa datailuaikaa vauva sylissä.
Sitten herätyksiä alkoi yöllä olla niin tiuhaan, että pinnasänky siirtyi sivuvaunuksi oman sänkymme viereen. Siirsin pojan imetyksen jälkeen takaisin pinnikseen, jos satuin itse olemaan hereillä. Useimmiten en ollut. Mutta mikäs siinä vierekkäin nukkuessa, suloistahan se on. Ehkä sitten kiinteiden alkaessa maistua kunnolla unijaksotkin taas pitenevät.
Noooh. Viimeiset kuukausi-pari ollaan vatvottu unikoulun aloittamista. Tuli hammas, ruoka ei maistunut. Oli menoja viikonloppuisin, niin ei haluttu valvoa öitä. Päivärytmi oli sekaisin. Pitäisikö ensin ottaa päiväunikoulu ja sitten vasta yöunet. Vai toisinpäin. Vai kaikki kerralla.
Nyt ollaan pisteessä, jossa Jippo nukkuu päiväunet joko (liikkuvissa) vaunuissa tai minun sylissäni tisseilyn päätteeksi ja yöt käytännössä vieressäni muutaman kerran tissille heräillen. Nukuttaminen muuten ja muiden toimesta on tuskaa, kun tyypillä on niin vahva uniassosiaatio tissistä. Pitkällinen sylissä kanniskelu ja hyräily saattaa toimia mutta pitää sisällään paljon parkua. Yksittäistapauksia itsestään nukahtamisesta on: silloin tällöin illan sänkyimetyksellä Jipsu kierähtää pois tissiltä ja nukahtaa vasta sitten, joskus poitsu nukahtaa syliin esim. telkkaria katsoessa.
Päätimme, että tänä viikonloppuna koulutus vihdoin aloitetaan. Ensimmäiset päikkärit tänään nukuttiin vaunukävelyllä ja jatkettiin vielä tuulikaapissa tunnin verran (jes!). Toisille päikkäreille ei oltu nukahdettu vielä silloinkaan, kun J tuli töistä. Eikä vielä silloinkaan, kun olin saanut laadittua monikohtaisen strategiaehdotuksen unikoulun toteuttamisesta. Eikä silloinkaan, kun olimme käyneet strategian läpi ja viilanneet sitä molemmille mieluisaksi.
Siinä vaiheessa, kun kolmansienkin päiväunien normaali aloitusaika oli hyvän aikaa takanapäin ja perheenjäsenistä 3/3 nyyhki silmät itkusta turvonneina, totesimme ettemme ole vielä ehkä ihan valmiita tähän touhuun. Muutto on niin suuri mullistus joka tapauksessa, että katsotaan sen yhteydessä uudelleen. Ehkä semmoista pienimuotoista testailua voi harrastaa mutta mitään paineita tästä ei oteta. Ainakaan en halua enää yhtään sellaista päivää, että annan lapsiraukkani parkua sylissä suoraa huutoa väsymystään, kun tiedän voivani tehdä tyypistä salamana maailman onnellisimman vauvan kaivamalla tissini esiin.
Mullehan tämä nykyinen järjestely on tosi helppo. Saan nukuttua tarpeeksi, Jippo saa nukuttua tarpeeksi. Ei se teininä enää sylissäni nuku kuitenkaan. Olisi toki kiva, jos vauva osaisi nukahtaa kivuttomasti muutenkin, jos satun olemaan päikkäriaikaan jossain ulottumattomissa. Mutta ei musta ole siihen vielä.
Musta on kuoriutunut jotenkin ihan odottamattoman lapsentahtinen äiti. Mutta se sopii mulle. Ehkä pitää vain luottaa siihen, mikä tuntuu hyvältä.