Tulevaisuudessa

Eilen matkustin aamutuimaan bussilla lääkäriin ja pohdiskelin, millaista olisi joka aamu reissata töihin noiden muiden matkalaisten seurassa. Katsella haukotellen maisemia bussin ikkunasta ja orientoitua tehokkaaseen aivotyöhön seuraavien kahdeksan tunnin ajaksi. Aika kivaa, totesin. Ei vielä, totesin.

Just nyt mulla on ihan tosi mukavaa kotona Jipon kanssa. Saatetaan yhdessä nauraa räkättää pitkä tovi ruokapöydän ääressä, kun poitsulla on koko naama kukkakaalissa. Voin pakata muuttolaatikoita, ripustaa pyykkiä ja tyhjentää tiskikonetta ilman, että toinen siitä kamalasti pistää pahakseen. Kotitöiden lomassa voin istahtaa lattialle kiipeilytelineeksi tai vetämään nuottaa, voin istuttaa vauvan keinulampaansa selkään ja ihastella, kuinka hyvin se jo ratsastaa. Voin ehkä lukea hetken lehteä, kunhan muistan väistellä rapisevaa paperia rakastavan vauvan nopeita näppejä. Päiväuniaikaan saatan olla jumissa sohvan ja vauvan välissä mutta se tarkoittaa vain sitä, että voin rauhassa lueskella blogeja ja surffailla hömppäsivuilla. Edes se, että vauva herää nykyään auringon houkuttelemana jo ennen kahdeksaa mutta menee silti vasta yhdentoista jälkeen nukkumaan, ei haittaa, kun päivät kotona ovat niin leppoisia.

Sitten faktoja tiskiin: vanhempainrahakausi loppuu toukokuun puolessa välissä. Meillä on uusi asunto ja asuntolaina. Jossain suht lähitulevaisuudessa autokin voisi olla kiva. Kyllä me pelkillä J:n tuloillakin pärjättäisiin, jos vähän budjetoitaisiin. Mutta toisaalta ollaan totuttu sellaiseen elintasoon, että ei ihan joka senttiä tarvitse laskea. Minä en halua laittaa Jippoa hoitoon ennen kuin tyyppi on noin 1,5-vuotias. Aikaisintaan tammikuussa. J voisi kuulemma olla hoitovapaalla muutaman kuukauden, jos minä menisin töihin ennen tuota rajaa. Voisin siis aloittaa työt mahdollisesti lokakuussa. Puolen vuoden päästä. Luulen, että se voisi olla aika sopiva ajankohta.

Ihannetapauksessa voitaisiin molemmat tehdä ensin nelipäiväistä viikkoa, niin että Jipsulin tarvitsisi olla hoidossa vain kolme päivää viikossa. Nähtiin hiljattain J:n serkun 1,5-vuotias poika ja onhan semmoinen vielä aika avuton. En haluaisi laittaa niin pientä vielä ihan kokonaan muiden armoille. Toisaalta Jippo on jo nyt niin reipas, että kuka tietää, millainen supertaapero se on vuoden päästä. Ihan uuden kodin vieressä on idyllisen näköinen päiväkoti. Olisi ihanaa, jos poika pääsisi sinne, mutta kuinkakohan utopistinen toive se on. No, onneksi ensimmäiseen päiväkotipäivään on sentään vielä aika paljon aikaa.