Keho on vauvan koti
”Paula se taitaa olla niin sinut itsensä kanssa, ettei pyöristyminen paljoa hetkauta.”
Osapuilleen näin lausui J:n isä taannoin ja sai minut hämmennyksiin. Hetkauttaako jotakuta raskaana olevaa naista sitten se, että yhtäkkiä onkin iso maha ja tissit ja painoa 10 kiloa enemmän kuin normaalisti? Eikö ole aika oletettavaa, että raskauden myötä näitä muutoksia tapahtuu? Minne se vauva muka mahtuisi, jossei sinne kasvavaan mahaan? Kehoon, joka väliaikaisesti on jotain muuta kuin se mihin on tottunut.
Yllä olen minä raskausviikoilla 21 ja 26. Nyt on viikko 27. Painan hieman yli 60 kiloa, sen 10 kiloa enemmän kuin ennen raskautta. Näin painava en ole ollut koskaan. 18-vuotiaana painoni oli huipussaan, silloin se taisi hipoa juuri kuuttakymmentä. Sitten lopetin aktiiviurheilun, menetin suuren osan lihasmassastani ja kevenin muutaman kilon. Alhaisimmillani olen täysi-ikäisenä painanut noin 52 kiloa, luku johon olen parin kilon satunnaista vaihtelua lukuunottamatta asettunut viimeisten muutaman vuoden aikana.
En tunne itseäni nyt oikeastaan yhtään sen isommaksi kuin ennenkään raskautta.
Tottakai mahani on isompi kuin se lähes pyykkilautavatsa, johon olen tottunut. Vyötäröni on hilautunut navan kohdilta tissien alle. Tissien, jotka ovat aikamoiset melonit verrattuna raskautta edeltävään aikaan. Tai ainakin appelsiinit. Isot appelsiinit. Lantiokin lienee levinnyt jonkin verran ja J mainitsi pyllynikin näyttävän isommalta kuin ennen. Hyvin paljon mahdollista. Mutta mitä siitä? Maha on iso, koska siellä majailee vauva. Tissit ovat isot, koska niissä syntyy maitoa vauvalle. Lantio on levinnyt, koska vauvan pitää mahtua uloskin jossain vaiheessa. Kolmen kuukauden päästä vauva on toivottavasti onnellisesti ulkona ja minä aavistuksen lähempänä vanhoja mittojani. Siihen asti nautin muuttuvasta kehostani ja sisälläni kasvavan elämän ihmeestä.
Toki silloin tällöin mietin, palautuuko kehoni synnytyksen jälkeen entiselleen. Entä jos jäänkin 10 kiloa painavammaksi? Olisin toki edelleen todennäköisesti normaalipainoinen, totuttua pyöreämpi vain. Mutta eikös äiti-ihmisen sovikin olla? Eniten harmittaisi, jos en mahtuisi enää lempivaatteisiini. Niihin, jotka haikein mielin olen joutunut hyvästelemään raskauden edetessä. Toistaiseksi luotan kuitenkin kehoni palautumiskykyyn. Ja jos niitä senttejä jokunen liikaa jäisikin, niin vaatteita saa aina uusia. Odotuksen ihmettä ja äitiyden onnea sen sijaan ei saa rahalla.
Kehonsa muutoksia mielenkiinnolla seuraa Paula, joka eilisellä shoppailureissulla osti vaatteita pelkästään miesten puolelta, koska ei mahtunut muihin ne olivat kivoja.