Eräänä lauantai-iltana

Lapsi hyppäsi syöttötuolista pää edellä parkettiin iltapuuron jälkeen.

Terveysneuvonnan suosituksen mukaan (pehmeä geelimäinen kuhmu -> mahdollisia sisäisiä verenvuotoja, no eeeehkä, lapsi ei anna tunnustella kipeää kuhmua – tietenkään) Jorvin lastenpäivystykseen tsekkaamaan tilanne. J on kipeä, joten ajan taksilla lapsen kanssa kahden ja pelkään itkuntäyteistä parituntista väsyneen ja kipeän raukan kanssa lääkäriä odotellen.

Taksissa lapsi on rauhallinen ja ehtii torkahtaa juuri ennen kuin saavumme perille. Vastaanottotiskillä hoitaja kysyy pari kysymystä, kertoo toisen hoitajan tarkastavan tilanteen ja antavan kotihoito-ohjeita. Lapsi istuu rauhallisena sylissä odotusaulassa. Hoitaja tulee pian, kysyy lapsen vointia. Ei mitään normaalista poikkeavaa, väsynyt tietysti, tähän aikaan illasta. Annetaan varmuuden vuoksi lääkärin katsoa, ei kestä kauaa, kun on kaksi lääkäriä vuorossa. Okei, selvä.

Lapsi pyrkii sylistä lattialle. Potentiaalinen aivovauriopotilas konttailee ympäri odotusaulaa. Yrittää repiä lehtiä laatikosta. Flirttailee muille odottajille. Yrittää kiivetä turvakaukaloonsa ja sairaalan lastenvaunuihin. Tekee monta uutta kävelyennätystä. Lukee kirjoja. Tyhjentää lelulaatikon. Hihkuu ja virnistelee.

Parin tunnin odotuksen jälkeen pääsemme lääkärille. Pinsettiote sujuu ja silmät seuraavat valoa. Lapsi saa moottoripyörätarran. En olisi huolissaan, sanoo lääkäri. Joo, en minäkään, enää.