Terveisiä työelämästä

Kaksi työpäivää takana. Jokainen perheenjäsen vielä hengissä eikä kukaan kai kovin suurien kriisien koettelemakaan. Jes.

Ekat päivät kuluivat perehdytyksessä eikä varsinaisten hommien tarkasta laadusta ole vielä tietoa mutta nyt jo voin sanoa, että tykkään olla töissä. Niin paljon, että kummankaan päivän aikana ei hetkeksikään hiipinyt mieleen ajatus kunpa olisin vielä kotona. Kotimatkalla sen sijaan iskee aina huono omatunto. Kuinka olen voinut viettää päivän ikävöimättä lastani ja onkohan sillä ollut kurjaa ja J:lläkin on varmaan tosi rankaa kotona ja miksi olen ollut näin itsekäs ja kohta on taatusti vastassa itkuinen lapsi, joka ei koko iltana tahdo muuta kuin olla äidin sylissä.

Keskiviikkona mumulassa odotti lapsi, joka hymyillen tepasteli tervehtimään äitiään ja jatkoi sen jälkeen leikkiään. Päivällispöydässä oli tosin pakko päästä äidin syliin syömään mutta siitä saattoikin sitten aina välillä hilpasta ihan omin päin oman pikku pöydän ääreen piirtämään.

Torstaina kotona odotti lapsi, joka hymyillen tepasteli tervehtimään äitiään ja jatkoi sen jälkeen leikkiään. Ja tällä kertaa se päivällinenkin syötiin syöttötuolissa.

Aamuista ei ole selvitty ilman isoa porua, toiveissa elää livistys kotoa lapsen vielä nukkuessa. Kun äidin lähdöstä on toettu, on tyyppi kuitenkin ilmeisesti ollut varsin hyväntuulinen.

Öisin meidän kukku-ukko on heräillyt nyt (ehkäpä äiti-ikävissään) entistäkin tiuhempaan, uusi unikoulu on vihdoin edessä, kun räkänokka alkaa olla parantunut. Olen kahden vaiheilla, raaskinko aloittaa sen tässä heti töiden alettua, mutta toisaalta olis ihan kiva nukkua.

Tänään aamu alkoi sirkustelulla, nyt elämäni miehet kiskovat sikeitä toinen makkarissa ja toinen pihalla ja minä nautin vapaahetkestä. Nelipäiväinen työviikko on parasta ikinä. Illalla poika menee mumulaan yökylään ja vanhemmat pääsevät juhlimaan – ja nukkumaan. Sitten onkin vielä kaksi vapaapäivää ennen oikeiden töiden alkamista, huippua!

Elämä on aika hyvä just nyt.