Minä elokuussa 1999
Tartuinpa Kristaliinan haasteeseen vihdoin minäkin. Olen kyllä niin junnu, että mitä lie näistä alkupään jutuista tulee, mutta kokeillaan.
On elokuu vuonna 1999. Aloitan kuudennen luokan Kakkosnorssissa Haagassa. Olen halunnut vaihtaa koulua, koska Kauniaisten pienet piirit ärsyttivät minua. En olisi jaksanut vielä yhtä pitkää kouluvuotta samojen, tylsien ihmisten kanssa.
Ensimmäinen koulupäivä jännittää. Äitini saattaa minut koululle, jossa ystävällinen rehtori (Nainen! Voiko rehtori olla nainen?!) ottaa minut vastaan. Uusi luokkani on 6B, mistä olen iloinen, koska olen aina ollut B-luokalla. Luokanvalvoja on rehtorin mies (Mies! Voiko luokanvalvoja olla mies?!), vähän pelottavan oloinen vanhempi herra. Samalla luokalla aloittaa myös toinen uusi tyttö, joten en ole ainoa kummajainen.
Uuden koulun tavat tuntuvat hassuilta. Luokan jokaisella tytöllä on bestis, jonka kanssa välituntisin kierretään koulun pihaa juoruillen. Minun tietysti kuuluisi pariutua toisen uuden tytön kanssa, mutta lyöttäydyn mieluummin vuoroin minkäkin parin seuraan kolmanneksi pyöräksi. Opin pian, että bestisjärjestelyjä ei niin vain muutella: saan vihaisia tekstiviestejä tytöiltä, joiden kaverin yritän ryöstää.
Luokassa on tiukka nokkimisjärjestys. Luokan kuningattaria ovat neljä tyttöä, joiden tiiviistä porukasta olen vähän kateellinen. Kukaan ei kyseenalaista heidän asemaansa luokan pomoina. Lopuilla tytöillä on selvä arvojärjestys, vaikkei sitä ääneen sanotakaan. Itse onnistun nousemaan ehkä jonnekin keskikastiin, kunnes ensimmäisissä kotibileissä en halua osallistua leikkiin, jossa läpinäkyvää kalvoa siirretään suusta suuhun. Seuraaviin bileisiin minua ei kutsuta. Siellä kuulemma pussailtiin ja suukot maistuivat salmiakkitikkarilta.
En halua sopeutua luokan omituiseen kulttuuriin, joten jatkan epämääräisenä kaikkien kaverina.
Ihastun rinnakkaisluokan pisamanaamaiseen poikaan ensisilmäyksellä. Olen ollut kimpassa entisen luokkakaverini kanssa melkein vuoden mutta nyt päätän jättää menneet taakseni kokonaan. Suunnittelen kaverini kanssa ilkeän juonen pojasta eroon pääsemiseksi. Kaverin bileissä kohtelen poikaa välinpitämättömästi, kunnes kaverini sovitusti kehottaa tätä hakemaan minua tanssimaan hitaita. Poika ilahtuu silminnähden ja tulee pyytämään minua tanssiin mutta minä sovitusti vastaan ei. Pojan naama venähtää ja me kaverini kanssa iskemme toisillemme silmää. (Vuosia myöhemmin pyydäån käytöstäni anteeksi kirjeitse mutta en kuule pojasta enää mitään.)
Jutusta pisamanaamaisen pojan kanssa ei tule koskaan mitään sen enempää.
Olen hyvä koulussa ja opettajat pitävät minusta. Pääsen mukaan luokkalehden toimitukseen ja saan antaa tukiopetusta muille oppilaille. Totun pikkuhiljaa siihen, että tunteja pitävät välillä opettajaharjoittelijat ja siihen, että tässä koulussa jokainen opiskelee sekä teknistä että tekstiilityötä. Uutta ovat myös vapaavalintaiset opinnot – minulla on tuuria ja pääsen ykkösvaihtoehtooni, huippusuosittuun teatterivavaan. Sen myötä rakastun improon ja näyttelemiseen entistäkin enemmän.
12-vuotiaana olen vielä aika ujo ja hiljainen, en todellakaan mikään räväkkä huomion keskipiste. Olen kiltti ja kuuliainen, kenties ikäistäni kypsempi. Tunnen olevani vähän erilainen kuin muut enkä oikein vielä tunne itseäni. Olen luokkani pisin tyttö, minulla on pyöreät posket ja kauan himoittu permanentti. Kouluterkkari on huolissaan siitä, syönkö tarpeeksi, mutta lopettaa kyselyt kun luettelen päivittäisen ruokamääräni välipala-pakastepizzoineen. Ringetteharrastus kuluttaa kaloreita ja on jo muovannut reisistäni ja takapuolestani lihaksikkaat.
Seuraavassa osassa hyppäämme vuoteen 2003 ja yhdeksännen luokan kevääseen.