Ilo ostaa, omistaa vai käyttää?

Ostin tänään Stockan alennusmyynneistä Samujin trikoomekon 46 eurolla. Ostoksen aiheuttama riemu palautti mieleeni aiheen, josta olen halunnut kirjoittaa jo pidemmän aikaa. Millä perusteella jokin vaatekappale päätyy kassan kautta kotiin ja olisiko omaa ostokäyttäytymistäni syytä shiftata johonkin suuntaan?

Ihannetapauksessa uuden vaatteen ostaminen olisi iloa tuottava tapahtuma, pelkkä vaatteen näkeminen omassa vaatekaapissa saisi hymyn huulille ja vaatetta käyttäessään olisi onnellinen hyvännäköisestä ja mukavasta löydöstään.

Vaatteen ostamisen aikaansaamaa iloa lisäävät esimerkiksi vaatteen yleinen ihanuus – hyvät materiaalit, kiva väri/kuosi, täydellinen istuvuus omaan vartaloon -, ihanuuteen nähden inhimillinen hinta, kotimainen tai muuten lähellä tapahtunut suunnittelu, vaatteen oleminen jotain muuta kuin massaketjujen madeinchinaa sekämahdollisesti itse ostotapahtuman miellyttävyys (esim. ostaminen suoraan suunnittelijalta vs. kasvottomasta suurmyymälästä).

Vaatekaapissaan ilolla säilyttää vaatteita, joista tietää, että niitä ostaessaan tuki eettistä ja laadukasta pientuotantoa, jotka sopivat täydellisesti omaan tyyliin, persoonaan ja vartaloon, jotka ovat yksinkertaisesti kauniita tai jotka muistuttavat jostakin mukavasta tapahtumasta.

Vaatteet, jotka päätyvät käytettäväksi useammin kuin laki sallii, ovat päällä mukavia ja hyvännäköisiä. Ne tekevät olon kotoisaksi ja itsevarmaksi, ovat helposti yhdisteltävissä ja sopivat moneen tilanteeseen. Ne päällä ei tarvitse ikinä miettiä, pullahtavatko tissit kohta esiin, kiristääkö joku kohta, hankaako pesulappu, voiko kumartua vilauttamatta takapuoltaan tai näkyykö jostain läpi.

Ainakin omalla kohdallani ostamisen, omistamisen ja käyttämisen ilo toteutuvat yhdessä liian harvoin.

Suurimmat floppiostokseni syntyvät tilanteessa, jossa olen vähän puoliväkisin etsimässä vaatetta johonkin tiettyyn tarkoitukseen ja aikani kauppoja kierreltyäni törmään vaatteeseen, joka herättää edes hieman suurempaa riemua kuin aiemmin näkemäni vaihtoehdot. Kaupassa huijaan itseni uskomaan, kuinka nappiostos kyseessä onkaan ja kiikutan vaatteen kassalle suhteellisen iloisena löydöstäni. Joskus ostos alkaa jo kotona kaduttaa, mutta en jaksa palauttaa sitä ja sitä paitsi tarvitsen vaatetta tilaisuudessa, jota varten olen sen ostanut. Joskus olen tyytyväinen uuteen vaatteeseeni jonkin aikaa, mutta kerran sitä käytettyäni jää vaate kaapin perälle ilkkumaan pieleen menneestä valinnasta. Esimerkkinä tällaisesta ostoksesta toimii Versace for H&M -malliston kirjava silkkimekko, jonka ostin derbyseuran pikkujoulugaalaa varten. Tykkäsin mekon villistä kankaasta, sokaistuin Versacesta ja mekko istuikin varsin hyvin. Käytössä paljastui sekä mekon lyhyys että tissinvilautusvaara, joiden ansiosta vaate muuttui ihanasta designlöydöstä vain kalliiksi ja hankalaksi mekoksi. Tykkään kuitenkin edelleen mekon ulkonäöstä, joten ehkä se joihinkin juhliin vielä päätyy päälle. (Tosin hiljattain näin kaupungilla naisen, jolla oli kyseinen mekko ihan arkiasuna, ja tykästyin näkemääni sen verran paljon, että pitää ehkä antaa mekolle mahdollisuus arkenakin.)

Toinen ostamisen iloon liittyvä riski liittyy erityisesti nettikaupoissa piilevään spontaaniin ihastukseen ja vaatteen nopeaan klikkaamiseen ostoskoriin ja kassalle. En yleensä nettishoppaile ja pyrin muutenkin harkitsemaan ostoksiani hieman pidempään, koska tiedän, etten ikinä palauta mitään. Joskus kuitenkin esimerkiksi alennusmyynti tai muu pelko tuotteen äkillisestä loppumisesta saa aikaiseksi turhan nopean ostopäätöksen. Joskus tällaisessa tilanteessa käy tuuri, useimmiten ostos alkaa jossain vaiheessa kaduttaa.

Jotkut vaatteet ovat aiheuttaneet ihastusta jo pitkään, olen saattanut käydä kuolaamassa ihanuutta nettikaupassa, fiilistellyt sitä muiden päällä tai promokuvissa, kenties hypistellyt kaupassakin. Useimmissa tapauksissa en tällaista kauan ihailemaani vaatetta raaski ikinä kuitenkaan ostaa mutta joskus saatan sopivan tilaisuuden tullen kaivaa kuvettani. Tällöin sekä vaatteen ostaminen että sen omistaminen aiheuttavat iloa, mutta vaate voi silti paljastua käyttöön sopimattomaksi tai ainakin vaikeaksi käyttää. Tämä ei välttämättä juurikaan haittaa, koska vaate on niin suuren rakkauden kohde jo itsessään, mutta olisihan se kuitenkin kiva, jos sen saisi myös joskus päälleen. Esimerkkeinä tällaisista vaatteista kaapissani olkoon All Saintsilta peräisin oleva häämekkoni, joka kyllä ajoi täydellisesti asiansa häissä mutta ei ole suunnitelmista huolimatta päätynyt käyttöön niiden jälkeen, sekä Poola Katarynan ihana makrameemekko, jota rakastan palavasti mutta joka arkikäytössä on epäkäytännöllinen ja vaikeasti yhdisteltävissä. Näiden kahden vaatekappaleen ostamista en kuitenkaan missään nimessä kadu ja aion kyllä sitkeästi yrittää niiden tuomista arkipukeutumiseeni useammin.

Suurimpia vaikeuksia minulle tuottaa sellaisten vaatteiden ostaminen, joilla on jokin selvä funktio mutta jotka eivät herätä minussa mitään erityisiä intohimoja. Käytännölliset vaatteet, joille on todellinen tarve mutta jotka ovat myös tosi tylsiä. Tähän kategoriaan kuuluvat esimerkiksi perustopit, urheiluvaatteet, rintsikat, kyllä te tiedätte. Saman rahan voisi käyttää johonkin oikeasti kivaan, joten mitäänsanomaton musta toppi ei kauheasti houkuttele avaamaan lompakkoa. Niinpä omistamani perustopit ovatkin laskettavissa yhden käden sormilla, urheiluvaatteeni ovat käytöstä poistuneita normivaatteita eikä rintsikoitakaan löydy käyttökelpoisia edes jokaiselle viikonpäivälle. Tämä ongelma olisi ratkaistavissa panostamalla perusvaatteissakin laatuun, hieman enemmän sijoittamalla voisi kotiin kantaa aavistuksen kivemman topin, joka mahdollisesti aikaansaisi iloa muutenkin kuin käytössä helppona ja käytännöllisenä kankaanpalana. Toisaalta olen sen verran pihi, että muutaman kympin pulittaminen topista muutaman euron sijaan on tuntunut hurjalta ajatukselta. Ainakin ennen tämänpäiväistä ostostani.

Samujin mekko on hyvin tavallinen puuvillatrikoinen mekko. Vaate, josta en olisi ikinä maksanut sen normaalihintaa, 99 euroa. Nyt kun se oli alennuksessa, uskaltauduin kokeilemaan, tuntuuko satasen trikoomekko päällä jotenkin erilaiselta kuin kympin mekko. Ja tuntuihan se. Materiaali on ihanan pehmeää puuvillaa, mekko istuu kauniisti (myös raskausmahan kanssa) vaikka se henkarissa näyttääkin vähän muodottomalta eivätkä tämän mekon saumat taatusti lähde kiertämään ensimmäisessä pesussa. Sitä paitsi on huikean ilahduttavaa, että pesulapussa lukee Made in Estonia jonkin kaukaisemman maan sijasta. Eikä siitä kotimaisesta suunnittelustakaan haittaa ole.

Luulen, että raskauden jälkeen tulen käymään vaatekaappiani läpi rankalla kädellä (jälleen kerran) ja myös muuttamaan ostokäyttäytymistä oikeasti niin, että tällainen läpikäynti ei tulevaisuudessa ole tarpeen. Vaikka shoppailua rakastankin, arvostan myös käsityötaitoa, laadukkaita materiaaleja ja persoonallista suunnittelua. Olen aina suosinut luonnonmateriaaleja, mutta tämä mekko-ostos osoitti minulle että puuvillaakin on monenlaista. Vaikka ajatus hurjalta tuntuukin, tulevaisuudessa ostan ehkä mieluummin harvemmin parempaa. Vaikka se tarkoittaisikin vain H&M:n vaihtamista Cosiin, on sekin jo edistystä. Floppiostoksia välttämällä raaskin kenties säästyneillä rahoilla ostaa silloin tällöin jonkin kuolaamani designvaatteenkin.

 

 

Muodottomaan trikoomekkoon onnekseen rohkeni tarttua Paula, jonka seuraava tavoite on uskaltautua astumaan sisään johonkin designmyymälään.