Kutsu mua mikskä vaan
Kiusaaminen, tuo jokasyksyinen polttava puheenaihe potentiaalisten kiusauspaikkojen eli koulujen avatessa jälleen ovensa. Mä kauheesti haluaisin osallistua #kutsumua-kampanjaan mutta pääni puhki mietittyäni en keksinyt mitään lokeroa, johon mut olisi tahtomattani asetettu ja toisaalta mitään yhtä sanaa, joka sitten erityisesti haluaisin olla.
Joo, olen ollut aina hyvä koulussa ja tullut hikeksikin kutsuttua, mutta koska fiksuus ei mun mielestä ole kauhean negatiivinen ominaisuus, niin eipä ole paljoa haitannut, jos joku siitä joskus on jotain nälväissytkin. Ehkä oli hyvin valittu yläaste (vaikkakin meidän matikkaluokka oli koulun villeimpiä ikinä) mutta luokkakavereidenkin keskuudessa mun kympit oli enempi ihailun kuin dissauksen asia. Sitäpaitsi annoin välillä kopsata tehtävät tai ainakin auttaa niiden tekemisessä ja olin hyvä tyyppi ja mulla oli hyvä pylly.
Joo, en ole koskaan ryypännyt tai röökannut tai paneskellut menemään mutta enpä ole moiseen kokenut mitään painettakaan ikinä. Ehkä mua ei ole kutsuttu kaikkiin bailuihin tai illanviettoihin mutta enpä olisi varmaan sellaisissa kesteissä viihtynytkään, missä ei selvinpäin pärjää. Toki sen seurauksena, että olen viettänyt enemmän aikaa kotona kirjaa lukien tai jäähallilla ringetteä lätkien kuin puistoissa pussikaljoitellen tai kotibileissä rellestäen ja kollektiivista krapulaa potien, ovat ehkä jääneet syvimmät ystävyyssuhteet solmimatta – jotenkin Suomessa jaettu känni tuntuu olevan varmin tie ikuiseen ystävyyteen – mutta enpä ole sitä ikinä kiusaamisena pitänyt.
Joo, ala-asteella oli erinäisiä kärhämiä, joita opettajankin kanssa selviteltiin, mutta ne olivat sellaista molemminpuolista hölmöilyä eivätkä jääneet ketään osapuolta pitkäksi aikaa kaihertamaan.
Joo, yläasteella minulla oli itselleni tuntemattomasta syystä vihamies, joka pitkään kulki puhelimessani nimellä tyhmä lehmä, joka oli ihastunut samaan poikaan kuin minä, joka lähetteli välillä naurettavan kipakoita tekstareita ja piilotti kemian kirjani, mutta koska itse olin hyvännäköinen ja suosittu ja tyyppi paksu eikä niin tykätty, tuntui koko homma minusta lähinnä hupsulta.
Olen monesti miettinyt, miksi en ole ikinä kokenut tulleeni kiusatuksi, vaikka periaatteessa olisin ollut sille otollista maaperää: vähän ujo ja hiljainen, hikari, nössö. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina ollut myös tosi itsevarma, tykännyt itsestäni, nauttinut huomiosta, ollut kivannäköinen ja huono ottamaan asioita itseeni. Jotenkin haluaisin ajatella, että omalla asenteella voi välttää suuren osan kiusaamisesta. Että ne kiusatut ovat aina tosi outoja itse. (Miksi ei saisi olla outo?) Oikeasti minulla kai on ollut vain hyvä tuuri. En ole kohdannut pahimpia kiusaajia ehkä ollenkaan, koska olen käynyt keskimääräistä parempia kouluja ja asunut hyvillä asuinalueilla. En ole sattunut joutumaan kenenkään silmätikuksi.
En ole myöskään itse varsinaisesti kiusannut. Olen kuitenkin juoruillut ja vitsaillut ihmisistä selän takana ja ollut puuttumatta nälvintään. En ole mikään kaikkien kaveri enkä ole halunnut asettua jonkun mielestäni tyhmän tyypin puolelle, vaikka en itse aktiivisesti tätä kiusaisikaan. En halua ryhtyä jonkun kaveriksi vain siksi, koska se on yksin. Nykyään, kun näen lasten leikkiessään jotenkin tölvivän jotakuta, mietin usein, pitäisikö asiaan puuttua. Vielä en ole kuitenkaan viitsinyt jaksanut uskaltanut? Hassua, miten kiusaajasta jotenkin huokuu sellainen henki, että se saa aikuisen ihmisenkin pelkäämään, pohtimaan että voinko mä nyt sanoa tolle mitään jos se sit vaikka sanoo mulle pahasti. Ei ihme, jos kiusattu itse tai tämän ikätoverit eivät saa puututtua asiaan!
Niinpä haastankin niin itseni kuin muutkin aikuiset tarkkailemaan ympäristöään ja olemaan läsnä, kuulostelemaan ja kuuntelemaan niin omia kuin muiden lapsia ja toimimaan epäkohtia havaitessaan. Kysymään leikistä pois jätetyltä lapselta, kiusataanko tätä. Sanomaan toista nimittelevälle tenavalle sen olevan väärin. Toivon, että Jippo ikätovereineen saa kasvaa maailmaan, jossa voi kokea ihmisten välittävän toisistaan sen sijaan että suljemme silmämme ja korvamme kaikelta, mikä ei tapahdu kotimme sisällä tai meidän rakkaimmillemme. Toivon myös, että omalla käytökselläni onnistun kasvattamaan Jiposta itsevarman, omiin kykyihinsä ja itseensä luottavan nuoren miehen, joka ei tunne tarvetta polkea muita nostaakseen itsensä jalustalle ja joka ei anna itsensä tulla poljetuksi. Tyypin, joka on hyvä tyyppi riippumatta siitä, mihin lokeroon joku häntä yrittää asettaa.