Lähellä mutta kaukana

(Kyllä, toiset päikkärit tissille tänään. Tyypillä on rytmi ihan sekaisin.)

Hitsi että saikin toi työhaastattelu haaveilemaan siitä ajasta, kun tosiaan pääsen sinne töihin. Kysymykset siitä, missä näen itseni viiden vuoden päästä ja kertomukset mahdollisista urapoluista palauttivat mieleen maailman, jonka olin melkein unohtanut. Voisin olla asiantuntija. Tiiminvetäjä. Tarttua haasteisiin. Hyödyntää osaamistani. Pukeutua aamulla bleiseriin ja suihkaista hajuvettä kaulaan. Kuulua yhteisöön, jossa en ole ensisijaisesti äiti.

Ja sitten vielä roller derby. Nyt kun pääsin B-tiimiin ja olen ehtinyt hiukan enemmän jo treenailemaan, niin mielihän tekisi radalle koko ajan. Harjoittelemaan, pelaamaan, istumaan iltaa joukkuekavereiden kanssa.

Niin kauan kun kosketuspintaa entiseen elämään ei juuri ollut, en sitä myöskään osannut oikein kunnolla kaivata. Nyt se tuntuu kurkkivan nurkan takana ja juoksevan karkuun juuri kun siitä on saamassa otteen. J sanoisi mene ja treenaa mutta kukapa äiti tahtoisi jättää lapsensa itkemään tunneiksi peräänsä, vaikka toinen kuinka kehottaisi.

Sitäpaitsi kohta se on iso poika ja minä sekä äiti että uranainen että urheilija enkä voi kuin muistella kaiholla näitä hetkiä, kun pieni ihminen painautuu syliin tuhisemaan. Ehkä on ihan ok olla vielä hetken (melkein) pelkästään se äiti.