Meikistä ja meikittömyydestä
Pupulandiassa pohdittiin eilen meikkaamista, ja koska kyseessä on yksi lempiaiheistani, en malttanut jättää omia pohdintojani pelkkään kommenttiin. Tässäpä siis omaa näkemystäni aiheesta hieman tarkemmin.
Niin kuin olette ehkä kuvistani täällä huomanneet, minä en meikkiä naamaani sudi satunnaista huuliväriä lukuunottamatta. Koen olevani meikkaamattomuudessani hieman harvinainen tapaus, koska syyni meikittä kulkemiselle ei ole se, etten osaa, jaksa tai viitsi meikata, en ole poikamaisen huoleton ja ulkonäöstäni kiinnostumaton, en myöskään vannoutunut luonnonlapsi tai himouskovainen (joka muuten tuntuu olevan anonyymissä blogikommentoinnissa ainoa mahdollinen selitys tälle kummalliselle käytökselle). Rakastan shoppailua, peilailen useammin kuin terveellistä olisi, tykkään ilmaista itseäni pukeutumisellani, himoitsen kauniita kenkiä ja laukkuja, pidän itseäni hyvännäköisenä ja iloitsen naiseudestani. Vain yksi on joukosta poissa: se meikki.
Myös meikkaushistoriani on ehkä tavanomaisesta poikkeava. Sen sijaan, että olisin ollut jotenkin totaalisen vieraantunut meikistä pienestä pitäen, olen meikannut aikoinani paljonkin. Aloitin ensimmäiset meikkikokeiluni vihreällä luomivärillä jo suunnilleen neljännellä luokalla, minkä jälkeen pakkelin määrä lisääntyi pikkuhiljaa saavuttaen huippunsa ollessani kasiluokkalainen. Ensisijainen syy säännöllisen meikkauksen aloittamiselle oli varmaankin huono ihoni – näpyt sai näppärästi piiloon meikkivoiteella, ja sehän nyt näyttäisi yksinään ihan tyhmältä, joten samalla tuli lisättyä luomiväriä, ripsaria, poskipunaa, aurinkopuuteria, huulikiiltoa… Minusta ei ole juurikaan valokuvia yläasteajoiltani, mutta koen kyllä olleeni kasilla jo ihan taitava meikkaaja, mitään kammottavia övereitä ei muistikuvieni mukaan tullut tehtyä. Olisin hyvin voinut jatkaa suunnilleen samaa meikkaustyyliä hamaan tulevaisuuteen. Meikkausintoni kuitenkin hiipui samaa tahtia kuin oli syttynytkin, ysiluokan luokkakuvassa minulla on muistaakseni enää ripsaria, aurinkopuuteria ja huulikiiltoa, lukiossa sudin satunnaisesti naamaani meikkivoidepuikkoa ja vähän jotain väriä. Nykyään en meikkaa edes juhliin, häissänikin olin täysin naturel.
Mitä tapahtui?
Ensinnäkin, ihoni kunto parani. Ei se edelleenkään täydellinen ole, nenäni kukkii mustapäitä ja ihon sävy on epätasainen, mutta ero entiseen on huomattava. Niin huomattava, että ensin koin ettei minun enää tarvitse peittää ihoani meikillä ja sittemmin ajatus naamani tukkimisesta pakkelilla muuttui suorastaan vastenmieliseksi. Nykyään näytän mielestäni paremmalta ilman meikkiä kuin meikattuna – tai ainakin niin hyvältä, etten edes halua kokeilla, voisiko meikillä jollain tavalla parantaa ulkonäköäni. Kiitän geenejäni tummista kulmista ja ripsistä ja iloitsen ihoni nykyisestä kunnosta, joka muuten raskauden aikana tuntuu vielä entisestäänkin parantuneen. Huulipunaa voin silloin tällöin käyttää tuomaan piristystä nassuun tai väriä mustavalkoiseen asuun, koska huulille ylimääräisen tavaran sutiminen ei ällötä samalla tavalla kuin muuhun naamaan.
Toisekseen, meikkaaminen tuntuisi minusta jonkinlaiselta huijaukselta. Sekä itseni että muiden. Kuinka paljon ilahduttavampaa on katsoa aamulla – tai mihin vuorokaudenaikaan tahansa – peiliin, todeta näyttävänsä hyvältä ja tietää että se todellakin olen minä, joka näyttää hyvältä, eikä joku kosmetiikkafirman katalogi. En kestäisi, jos aina meikittömän kuvajaiseni nähdessäni alkaisin miettiä, kuinka tuota kohtaa voisi korostaa ja tuota peittää ja tuo näyttäisi paremmalta noin ja hui kauhistus miltä näytänkään. Ja miten paljon kivemmalta tuntuvat omaan ulkonäköön kohdistuvat kehut, kun tietää että toinen ihminen todella näkee minut sellaisena kuin luonnostani olen eikä jälleen sitä tuotekatalogia. Olen mieluummin hyvännäköinen kuin hyvä meikkaamaan. Vielä enemmän tämä huijausaspekti muuten korostuu erilaisten hiustenpidennysten ja tekoripsien kanssa, voin vain kuvitella niitä keskusteluja:
”Ihanan pitkät ja tuuheat hiukset sulla!”
”Kiitos. Ne ei oikeestaan oo mun.”
”Onpa upeet ripset!”
”Kiitos. Nekään ei oo mun.”
Ja kärjistettynä sama meikin kanssa:
”Onpa sulla kauniit kasvot!”
”No, nekään ei oikeestaan oo mun.”
Huh.
Kolmas, ei varsinainen syy vaan ennemminkin seuraus meikittömyydestä on vapaus. Vapaus miehelle pusutella naamaani milloin vain mistä vain pelkäämättä kemikaalihyökkäystä, vapaus itselleni uida, tanssia sateessa, hieroa kutisevia silmiäni, saunoa, tarpoa lumimyrskyssä, hikoilla tai ihan mitä vain. Vapaus nukkua aamuisin pidempään ja vapaus käyttää meikeistä säästyvät rahat johonkin muuhun.
Vaikka tässä aikamoista meikittömyyden ilosanomaa julistankin, en sano että kaikkien pitäisi kulkea naamat paljaana. Kukin käyttäköön juuri niin paljon tai vähän kosmetiikkaa kuin haluaa ja tarpeelliseksi kokee, ei se ole minulta pois. Mutta olisihan se hienoa, jos kenenkään ei tarvitsisi käyttää meikkiä sen vuoksi, että kokee itsensä rumaksi ja yhteiskuntaan kelpaamattomaksi ilman.