Minun lapseni

Minun lapseni on 19 kuukautta ja 7 päivää vanha.

Hän tietää, että toista ihmistä saa halaa ja paijaa.

Hän halaa ja paijaa myös leluja ja kirjoja.

Ja jostain syystä erikseen erästä tiettyä ruumiinosaa: Halaa tissii. Paijaa tissii. (Nämä toimenpiteet kohdistuivat kyllä sentään vain kaula-aukostani näkyvään osaan rintakehää.)

Hän antaa pusuja Nipsulle ja kirjojen kuville.

Joskus äidillekin.

Hän rakastaa piirtämistä, duploilla rakentelua ja lukemista.

Hän kikattaa täysiä isän vahvojen käsivarsien kieputuksessa.

Hän on ihana, kohtelias ja iloinen (kuten lääkärikin neuvolakorttiin kirjoitti).

Hän laittaa huumorintajullaan koville äidin auktoriteetin kasvattajana:

Lapsi tyhjensi kenkätelineen kengistä ja kiipesi sen päälle istumaan.

”Onko siinä Jipon paikka?”

Eeei.

”No mitäs sä siinä sitten teet?”

Ittun.

Hän ujostelee vieraita ihmisiä ja toisaalta ei pelkää mitään.

Hän ei kestä, jos äiti poistuu vessaan, mutta juoksee vilkkaassa kauppakeskuksessa huoletta kikatellen kulman taakse.

Hän parkuu täysillä, jos ruoka ei ole valmista hänen halutessaan.

Hän itkee vain hetken äidin kipatessa hänet rattaiden kyydissä naamalleen hiekkatielle, niin että otsassa on pitkään verinen kuhmu.

Hän tuntee täysillä.

Hän elää täysillä.

Hän on rakas.